En halua maitoa, haluan nukkua!

Unettomuus ja muut uniongelmat ovat paitsi lukuisia yksilöitä koskeva ongelma myös yhteiskunnallinen ongelma, sillä unettomuuteen liittyvä henkinen ja fyysinen uupumus ja mahdolliset muut sairaudet kuormittavat ainakin epäsuoraan meitä jokaista. Tästä huolimatta — tai ehkä juuri tästä syystä — unettomuus saa mediassa samankaltaisen käsittelyn kuin huono ravitsemus ja vähäinen liikunta: kyse on yksilön itsensä virheellisistä tavoista ja tottumuksista. Tämän voi nähdä pelkojen lietsomisena, johon media syyllistyy ja johon se tarjoaa ratkaisuna toistuvien vinkkilistojen julkaisemista.

∗∗∗

Yle Puheen Nosto-ohjelmassa haastatellaan toimittaja Anu Silfverbergiä unettomuudesta ja sen tulkinnasta ajassamme (linkki). Hän on kirjoittanut aiheesta Long Play -verkkojulkaisuun otsikolla Yön sankarit. Artikkelin hinta on 4,90 €, mutta lyhyt kirjoitus aiheesta on maksuton.

Haastattelussa Silfverberg tuo esille unettoman ihmisen kokeman eksistentialistisen tyhjyyden — ihminen on maailmassa ikään kuin täydellisen yksin yöllä valvoessaan. Uneton on yksin omien ajatustensa kanssa, väsymyksestä uupuneena ja vain odottaen unettomuuteen “ilman epäilyksen häivääkään” liittyvien sairauksien, kuten diabetes tai masennus, puhkeamista.

Silfverberg pitää ongelmallisena yhteiskunnallisen ulottuvuuden puuttumista näkemyksessä unettomuuden syistä. Syistä puhuttaessa huomio kiinnittyy lähes poikkeuksetta yksilöön itseensä ja hänen tottumuksiinsa: meneekö hän nukkumaan säännöllisesti samaan kellonaikaan, viekö töitä sänkyyn, loistaako sinivalo silmiin ennen nukkumaanmenoa, onko syöty väärin, ja niin edelleen. Median tapa julkaista aiheesta painottaa yksilön osuutta.

Ajattelen Silfverbergin osuvan täysin oikeaan kritiikissään. Unipuheessa, jota mediassa esiintyy (kirjoitin aiheesta aiemmin muun muassa tässä), unettomuutta käsitellään otsikoissa hädän ja pelkojen kautta, ja sisällössä puolestaan yksinkertaisten univinkkien muodossa, ”mikäli uni ei tule, nouse hetkeksi ylös ja juo lasillinen maitoa”.

Kuvassa näkyy etualla maitolasi ja taustalla sitä pitelevä nainen, joka näyttää kädellään samanaikaisesti stop-merkkiä.
En halua maitoa, haluan nukkua! Kuva: drcarney.com.

Unipuhe on kuitenkin vain osa laajempaa tapaa hahmottaa elämän jatkumiselle välttämättömiä alueita, sillä unettomuutta koskevat lehtijutut eivät mitenkään poikkea ravitsemusta tai liikuntaa koskevasta. Vaikutelma, joka jutuista syntyy, on uhkakuvien lietsominen. Puhetapoja voi kutsua yhteisellä nimellä terveyspuhe, jonka välityksellä ihmiselle arkiset ja luonnolliset elämänalueet maalataan vilkkuvin hätävaloin ongelmakentiksi.

Punainen vilkkuvalo varoittaa vaarasta.

Median toiminnan voi tulkita siten, etteivät positiiviset uutiset ole uutisia. Uhkapuhetta ei voi rakentaa positiivisten asioiden varaan.

∗∗∗

Olen kirjoittanut nukkumisesta eri aikakausina ja eri kulttuureissa (linkki muutamaan juttuun). Tutkimuksia lukiessa on tullut esille, miten monin eri tavoin yhteiskunta on tullut ja tulee yhä kiireisemmäksi. Kiireen vaatimukset näyttäytyvät vapaa-ajan vähentymisenä epäsäännöllisten työaikojen ja jatkuvan tavoitettavuuden vuoksi. Lisäksi FOMO-ilmiö (pelko että jää jostain paitsi, ellei seuraa somea jatkuvasti) vaivaa monia.

Kyse ei siis ole siitä, että olisimme biologisina olentoina ja yksilöinä vähitellen kadottaneet taidon nukkua, vaan siitä, että nykyajassa nukkumisen onnistuminen kohtaa todennäköisesti enemmän haasteita kuin koskaan aiemmin tähän mennessä.

∗∗∗

Kiireen aikakaudesta huolimatta univaikeuksiin on saatava apua. Ajoittainen, lyhytaikainen unettomuus on sinällään normaalia, eikä vaadi toimenpiteitä. Vaivan pitkittyessä saattaa sitä vastoin jäädä ”univinkkilistojen” armoille, mikä voi pahentaa ongelmaa ja pitkittää sen korjaantumista.

Univaikeuksien hoitomuodot ovat ensisijaisesti lääkkeettömiä, mutta vaikeiden unihäiriöiden, kuten pitkäkestoinen unettomuus tai uniapnea, korjaamiseksi ne eivät aina riitä. Lyhyehkön aikaa kestävä lääkehoito ja jälkimmäisessä tapauksessa jopa ylipainehengityslaitteen (CPAP-laite) käyttö ovat tarpeellisia.

Lopuksi ehdotan, ettei verkkojulkaisujen raflaavimmilta vaikuttavien linkkien taakse kannata kurkistaa. Pelko nimittäin sumentaa pään.

Sumeassa kuvassa näkyy päällekkäisinä otoksina miehen kasvot ja ylävartalo. Mikäli tuntee David Cronenbergin elokuvan Scanners (1981), tietää että seuraavaksi kuvan miehen pää räjähtää.
Kuva elokuvasta Scanners (ohj. David Cronenberg, 1981).

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *