Miksi osa ihmisistä herää aamuvarhain virkeänä, kun taas osa virkistyy vasta iltaa kohden ja haluaa nukkua aamulla pitkään? Entä miksi virkein osa vuorokautta ja toivottu nukkumaanmeno- ja heräämisaika eivät pysy vakiona iästä riippumatta? Antropologit tarkastelevat kronotyyppejä ja ehdottavat niiden kehittyneen luonnonvalinnan seurauksena. Tätä selitystä kutsutaan yövahdin kaltaisen käyttäytymisen tai huonosti nukkuvien isovanhempien otaksumaksi. 

Otaksuma ”yövahdin kaltaisesta käyttäytymisestä” (sentinel hypothesis, sentinel-like behaviour) tarkoitti alun perin, että yön aikana valppaana oleminen jakautuu ryhmässä nukkuvien eläinten kesken, jotta nukkumisesta aiheutuvan suojattomuuden tuomat riskit vähenevät. Kun osa yksilöistä on unessa, osa pysyttelee hereillä.

David Samson tutkimusryhmineen päätti selvittää, päteekö otaksuma ”yövahdista” tai ”huonosti nukkuvista isovanhemmista” myös ryhmässä nukkuvilla ihmisillä. Tutkimukseen osallistui Pohjois-Tansaniassa asuvan Hadza-heimoyhteisön jäseniä, jotka nukkuvat kuivan kauden aikana ulkona maapohjaa vasten ja sadekaudella majoissa. Unta ja valvetta seurattiin ranteeseen kiinnitettävän aktigrafin avulla, mikä mahdollisti unitutkimuksen kenttäolosuhteissa.

Koehenkilöt kuuluivat Pohjois-Tansaniassa asustavaan Hadza-heimoyhteisöön. Heimo saa ravintonsa metsästyksen ja keräilyn avulla. Tutkimukseen osallistui 21 naista, keski-ikä 34,9 (±14,3) vuotta, ja 12 miestä, keski-iältään 35,6 (±14,7) vuotta. Unta ja valvetta seurattiin ranteeseen kiinnitettävän aktigrafin avulla. Tulosten mukaan osallistujista oli millä tahansa hetkellä yön aikana valveilla 8 henkilöä (mediaani, vaihteluvälin ollessa 5–12). Kaksikymmentä yötä kestäneiden mittausten aikana kaikki osallistujat olivat samanaikaisesti unessa ainoastaan 18 minuutin ajan. Hadzoilla ei yleensä ole vahtivuoroja eikä vartijoita leirin suojana.

Tiivistetysti mittaustuloksista, s. 4.

Tutkijat havaitsivat, että Hadza-heimoyhteisön jäsenten yksilöllisistä nukkumisjaksoista ja niiden ajoituksesta muodostuu noin 12 tunnin mittainen yhtenäinen jakauma: siitä alkaen, kun ensimmäinen henkilö meni nukkumaan, aina siihen saakka, kun viimeinen heräsi, hereillä tai korkeintaan kevyessä unessa1 oli koko ajan 8 henkilöä (mediaani, vaihteluvälin ollessa 5–12).2

Yhteisen unessa olon määrä jäi yllättävän vähäiseksi: 20 vuorokautta kestäneen mittausjakson aikana heimolaiset, joita oli 33 henkilöä, olivat öisin samanaikaisesti unessa vain 18 minuutin ajan.3

Tutkijat huomauttavat, että valveilla olijoiden ja valveen määrä on todennäköisesti vielä suurempi, sillä leirissä oli lisäksi henkilöitä, joiden unta ja valvetta ei seurattu. Aktigrafi saattaa myös arvioida unen määrän suuremmaksi kuin se todellisuudessa on, mikä selittyy sillä, ettei se aina tunnista paikallaan olon ja nukkumisen välistä eroa.4 Nämä seikat huomioiden on ainakin periaatteessa mahdollista, että samanaikaisen unen määrä saattaa olla vielä alhaisempi.

∗∗∗

Tarkasteltaessa kokeeseen osallistuneiden hadzojen nukkumista kävi ilmi, että siitä hetkestä, kun ensimmäinen henkilö meni nukkumaan, siihen hetkeen, kun viimeinen heräsi, kului aikaa noin 12 tuntia. Se vastaa vuorokauden pimeän jakson kestoa päiväntasaajan lähettyvillä, jossa yö ja päivä ovat lähes samanmittaiset vuoden ympäri.

Aika, jonka heimoyhteisö yhdessä tarkasteltuna vietti unessa, keskimäärin siis noin 12 tuntia, on lähes kaksi kertaa pidempi kuin yksilöiden keskimäärin unessa viettämä aika, 6 tuntia 25 minuuttia. Tämä tarkoittaa, että mikäli kaikki yhteisön jäsenet nukkuisivat samanaikaisesti ja samanmittaisesti, leiri olisi puolet yöstä suojaamaton. Miksi näin ei kuitenkaan ole? Tähän kokeellinen tutkimus ei anna suoraa vastausta, vaan tutkijoiden on esitettävä arvio, joka heidän käsityksensä mukaan selittää todennäköisesti parhaiten kyseisen ilmiön.

∗∗∗

Eräs mahdollinen selitys ryhmässä eri aikaan nukkumiselle on NREM- ja REM-unijaksojen normaali vaihtelu unisyklin sisällä ja sen myötä unen ajoittainen keventyminen ja lyhyet valvejaksot; lisäksi kevyen unen määrä lisääntyy huomattavasti loppuyötä kohden. Vastaavasti unisyklien pituudessa on huomattavaa vaihtelua, ihmisellä noin 70–120 minuuttia, riippuen sekä yksilöiden välisistä eroista että syklin ajankohdasta suhteessa kokonaisuneen.

Toinen mahdollinen selitys viittaa yksilöllisiin valintoihin ja olosuhteisiin. Joku voi esimerkiksi haluta nukkua silloin, kun toiset ovat hereillä, koska äänet luovat turvallisuutta. Olosuhteista käy hyvänä esimerkkinä vauvan itku, joka valvottaa vanhempia ja lähellä nukkuvia, ja imetys, joka valvottaa äitiä.

Todennäköisimpänä selityksenä tutkimusryhmä pitää kuitenkin ensinnäkin geneettisesti määräytyvän kronotyypin eli henkilön luontaisen tai sisäsyntyisen vuorokausirytmin tyypin vaihtelua – tutummin ilmaistuna aamuvirkkuudesta iltavirkkuuteen – ja toiseksi sitä, että kronotyyppi muuntuu iän myötä, esimerkiksi lapsuuden aamupainotteisuudesta nuoruusiän iltapainotteisuudeksi ja taas vanhuuden aamupainotteisuuteen.5

∗∗∗

Tutkijat pitävät uskottavana, että ihmislajin evoluution aikana samassa ryhmässä nukkuneet ihmiset ovat koostuneet eri ikäluokkiin kuuluvista yksilöistä, joista kukin nukkuu oman kronotyyppinsä mukaisesti, mikä on mahdollistanut valppauden säilymisen öisin ja suojannut tällä tavalla ulkoisilta vaaratekijöiltä (esimerkiksi vihamieliset heimot, petoeläimet, luonnon olosuhteet). Erillisiä yövahteja ei ole tarvittu. Kronotyypin vaihtelusta ja muuntumisesta on siis ollut etua hengissä säilymisen kannalta.

Tämän käsityksen mukaan kronotyypin vaihtelussa ja muuntumisessa on kyse luonnonvalinnasta, joka on menneisyydessä vähentänyt nukkumiseen liittyviä riskejä eri eläinlajeilla.6

Esimerkkinä luonnonvalinnan merkityksestä hengissä säilymiselle käy petoeläimen hyökkäys ulkosalla nukkuvien ihmisten leiriin. Mikäli yksikin leiriläinen on valveilla tai kevyessä unessa, hän saattaa ehtiä varoittaa toisia. Yhden henkilön menetys oli kustannus, jonka toisten selviytyminen hengissä vaati. Yhteisö, jonka jäsenet säilyvät hengissä, kykenee lisääntymään ja selviytymään.

∗∗∗

Yksilöiden väliset erot sirkadiaanisessa rytmissä ja kronotyypissä ovat aiemmin olleet hyödyllisiä selviytymisen kannalta, mutta voivat nykyisin saada luokittelun unihäiriöksi. Esimerkiksi aikaistunut tai viivästynyt unijakso vaikeuttaa sopeutumista yhteiskuntaan, jossa asiat – opiskelu, työ ja niin edelleen – tapahtuvat klo 8–16 välisellä ajalla. Yöllinen valvominen tai unen katkonaisuus voidaan luokitella unihäiriöksi, jos se kestää viikkoja ja siitä on haittaa. Vanhusten unirytmiä pyritään ”normalisoimaan” väsyttävillä lääkkeillä, jotta unta riittäisi aamuun saakka, ei vain aamuyöhön. Ainakin jälkimmäisessä tapauksessa voi kysyä, yritetäänkö hoidolla korjata täysin luonnollista, iänmukaista ilmiötä.

Muun muassa edellä mainitut ilmiöt ovat aikoinaan olleet hyödyllisiä ihmislajin selviytymisen kannalta, mutta ovat nykymaailmassa muuttuneet haitallisiksi. Perimän ja ympäristön välille on muodostunut epäsuhta (evolutionary mismatch).

 

VIITTEET
1. Samson ym. 2017, s. 3.
2. Emt., s. 4.
3. Emt., s. 4.
4. Emt., s. 4.
5. Emt., s. 5.
6. Emt., s. 1.

LÄHDE
Samson DR, Crittenden AN, Mabulla IA, Mabulla AZP, Nunn CL: ”Chronotype variation drives night-time sentinel-like behaviour in hunter-gatherers”. Proc Biol Sci. 2017 Jul 12;284(1858). (mahdollisesti rajattu lukuoikeus)