Onko vanhempien asettamalla nukkumaanmenoajalla positiivinen merkitys nuoruusikäisen unen ja päiväaikaisen toimintakyvyn kannalta? Entä masennuksen ja itsemurha-ajatusten ehkäisyn kannalta? Tarkastelen seuraavaksi kahta eri tutkimusta, jotka ottavat myönteisen kannan näihin kysymyksiin.

∗∗∗

Shortin ym. tutkimuksessa1 vuodelta 2011 pyrittiin selvittämään (1) kuinka suuri osa nuoruusikäisistä noudatti vanhempien asettamia aikarajoja nukkumaanmenolle, (2) aikaistivatko aikarajat nukkumaanmenoa, (3) pidensivätkö ne yöunen määrää, ja (4) paransivatko ne päiväaikaista toimintakykyä.

Riittämätön unen määrä on yhdistetty muun muassa huonoon koulumenestykseen, jolla voi puolestaan olla suuri merkitys aikuisiän elämän muotoutumisen kannalta, ja kasvaneeseen riskiin sairastua masennukseen tai ahdistukseen.

∗∗∗

Tutkimukseen osallistui 385 nuoruusikäistä, joista poikien osuus oli 66 %. Ikähaitari oli 13—18 vuotta. Perheitä, johon kuuluivat molemmat vanhemmat, oli 77 % perheistä.

Jotta sosioekonomiset tekijät eivät heikentäisi tulosten yleistettävyyttä, aluksi joukko eteläaustralialaisia kouluja jaettiin kahdeksaan eri lohkoon sillä perusteella, miten suuri osa oppilaista kuului vähävaraiseen perheeseen, joka tarvitsi tukea opiskelusta aiheutuviin kustannuksiin. Kustakin lohkosta valittiin sen jälkeen tutkimukseen sattumanvaraisesti yksi koulu. Oppilaita tutkimukseen osallistui siis kahdeksasta eri koulusta, jotka olivat sosioekonomisesti eri tavoin jakautuneita.

Nuoret pitivät unipäiväkirjaa kahdeksan päivän ajan. Unipäiväkirjan säännöllinen täyttäminen haluttiin varmistaa siten, että nuoret ottivat puhelimitse yhteyttä unitutkimuslaboratorioon heti herättyään ja nukkumaan mennessä. Menettelyllä pyrittiin välttämään se, ettei unipäiväkirjaa täytettäisi muistinvaraisesti jälkeenpäin, mikä saattaisi vääristää lukemia.

Itse vanhemmilta rajoitusten asettamisesta nukkumaanmenolle ei haluttu kysyä, sillä vastaukseen olisi saattanut vaikuttaa tarve antaa sosiaalisesti hyväksytympi kuva tilanteesta kuin se todellisuudessa oli.

∗∗∗

Tutkimukseen osallistuneista nuorista ainoastaan 17,5 % kertoi, että arkisin tapahtuva vanhempien asettama aikaraja nukkumaanmenolle oli merkittävin yksittäinen nukkumaanmenoa säätelevä tekijä.

Tulokset2 osoittivat, että ne nuoret, joiden vanhemmat olivat asettaneet ajan nukkumaanmenolle, menivät vuoteeseen merkittävästi aiemmin (keskihajonta 23 minuuttia). He myös nukkuivat enemmän kouluviikon aikana (keskihajonta 19 minuuttia yössä).

Vaikka ero yöunen pituudessa ei ensi silmäyksellä tunnu suurelle, sen yhteys päiväaikaisen toimintakyvyn paranemiseen oli selvä: enemmän nukkuvilla nuorilla oli vähemmän uupumusta ja päiväaikaista väsymystä kuin niillä nuorilla, jotka saivat itse määrittää ajan nukkumaanmenolleen. Lisäksi unen määrä kumuloituu koko kouluviikon ajan, mikä lisää sen merkitystä.

Tuloksista nähdään hieman yllättäen myös se tärkeä seikka, ettei nukahtamisviive pidentynyt huolimatta siitä, ettei nukkumaanmenoaika ollut itse määritetty ja että se oli päätetty ennalta.

∗∗∗

Viikonlopuksi vain alle 2 %:lla nuorista nukkumaanmenoaika oli vanhempien etukäteen määrittämä. Tällöin nukkumaanmenoajassa ja unen määrässä ei ollut eroja ryhmien välillä. Short ym. pitävätkin tätä havaintoa lisätodisteena sille, että nimenomaan vanhempien panos kouluviikolla vaikuttaa ryhmien välisiin eroihin unen määrässä ja laadussa sekä päiväaikaisessa toimintakyvyssä.

∗∗∗

Tutkimukseen osallistuneista nuorista, joiden vanhemmat määrittelivät ajan nukkumaanmenolle, 77 % oli alle 16-vuotiaita. Suurimman osan muodostivat 13-vuotiaat, joita oli 33,3 %. Poikien osuus oli tyttöjä suurempi.

Taulukko Short ym. 2011, s. 798.

Myös aikaisemmissa tutkimuksissa on havaittu, että aikarajojen asettaminen vähenee nuoruusikäisen varttuessa.

Vastaavasti sitä mukaa kuin nuoruusikäisen mahdollisuus päättää itsenäisesti nukkumaanmenon ajankohdasta lisääntyy, nukkumaanmenolla on taipumus siirtyä myöhemmäksi. Gangwisch ym. kuitenkin havaitsivat, että mikäli vanhemmat määrittivät ajan nukkumaanmenolle, 70 % nuorista noudatti sitä.3

.∗∗∗

Short ym. summaavat tutkimuksensa yhteenvetona, että vanhempien asettamaa aikarajaa nukkumaanmenolle voi pitää keinona, joka ensinnäkin on yksinkertaisesti toteutettavissa ja joka toiseksi parantaa nuoruusikäisten unen määrää ja laatua sekä heidän päiväaikaista toimintakykyään esimerkiksi koulussa.

∗∗∗

Toisessa, nyt vain lyhyesti käsiteltävässä tutkimuksessa pyrittiin selvittämään, onko nukkumaanmenoajalla ja unen määrällä yhteyttä masennuksen syntyyn. Gangwisch ym. havaitsivat, että niille nuorille, joiden nukkumaanmenoaika ylitti puolenyön tai joiden vanhemmat eivät asettaneet lainkaan aikarajaa nukkumaanmenolle, oli 24 % todennäköisempää kärsiä masennuksesta verrattuna nuoriin, joiden oli mentävä nukkumaan viimeistään klo 22:een mennessä vanhempien asettaman rajan mukaisesti. Samanaikaisesti oli 20 % todennäköisempää, että samat nuoret olivat kertoneet itsemurha-ajatuksista edeltävän vuoden aikana.4

Gangwischin ym. mukaan vanhempien määrittämä, riittävän varhainen nukkumaanmenoaika saattaa suojata nuoruusikäisiä masennukselta ja itsemurha-ajatuksilta. Tutkijat pohtivat sitä mahdollisuutta, voisiko ensisijaisena masennusta ja itsemurha-ajatuksia ehkäisevänä keinona toimia uniedukaatio. Tavoitteena olisi tällöin ohjata sekä nuorta että hänen vanhempiaan unenhuollon toteuttamiseen ja virheellisten nukkumistottumusten muuttamiseen.

∗∗∗

Vanhempien määrittämällä nukkumaanmenoajalla on suuri merkitys nuoruusikäisten kannalta.

Sitä mukaa kuin nuoruusikäisen mahdollisuus päättää itsenäisesti nukkumaanmenon ajankohdasta lisääntyy, nukkumaanmenolla on taipumus siirtyä myöhemmäksi. Toisaalta on havaittu, että suuri osa nuorista noudattaa sovittuja nukkumaanmenoaikoja, mutta että vanhemmat eivät ole aktiivisia niiden asettamisessa samassa suhteessa.

Perheissä, joissa riittävän varhaisesta nukkumaanmenoajasta sovittiin, nuoret menivät vuoteeseen merkittävästi aiemmin ja nukkuivat enemmän.

Pidempi yöuni tarkoittaa muun muassa vähemmän uupumusta ja päiväväsymystä, mikä näkyy toimintakyvyn paranemisena ja voi johtaa parempaan suoriutumiseen koulussa. Onnettomuusalttiuden on todettu laskevan. Riittävän varhainen nukkumaanmenoaika saattaa myös suojata masennukselta ja itsemurha-ajatuksilta.

 

LÄHTEET
James E. Gangwisch, Lindsay A. Babiss, Dolores Malaspina, J. Blake Turner, Gary K. Zammit, and Kelly Posner: “Earlier Parental Set Bedtimes as a Protective Factor Against Depression and Suicidal Ideation“. Sleep. 2010 Jan 1; 33(1): 97–106.

Michelle A. Short, Michael Gradisar, Helen Wright, Leon C. Lack, Hayley Dohnt, and Mary A. Carskadon: ”Time for Bed: Parent-Set Bedtimes Associated with Improved Sleep and Daytime Functioning in Adolescents”. Sleep. 2011 Jun 1; 34(6): 797–800.

 

VIITTEET
1. Short ym. 2011.
2. Short ym. 2011, s. 799. Taulukkoa on yksinkertaistettu tilastollisten merkintöjen osalta ja lisätty selitykset ”vähemmän” ja ”enemmän” luettavuuden helpottamiseksi.
3. Gangwisch 2010.
4. Gangwisch emt.