Yöllinen valvominen, joka tapahtuu vastoin omaa tahtoa eli unettomuus, on aikakaudesta riippuen saanut vaihtelevia tulkintoja, ja nykyisin selvästi näkyvin tulkinta on lääketieteellinen. Käsitelläänkö silloin kuitenkin unta valveen kielellä? Kulttuurisesta näkökulmasta valvominen on huomattavan laaja ilmiö ja sisältää alueita, jotka usein jäävät huomiotta.
Pälvi Rantalan Valvojat – tutkimusmatka unettomuuden historian keskipisteessä olemme me kaikki, valvojat ja heidän lähipiirinsä, sekä taiteilijat teoksineen, vangit ja laittomasti pidätetyt, sodan keskellä olevat, syrjäytetyt ja muuten eri tavoin sorretut. Valvojissa on kyse unettomuuden kulttuurihistoriasta.
Kirjassa vuosien mittaiselle unettomuudelle antaa kasvot Rantala itse, niinpä Valvojat sisältää henkilökohtaista, kokemuksellista tietoa ja omakohtaisen ymmärryksen aiheestaan. Rantala huomauttaa silti esimerkkinä, miten etuoikeutettu hän on verrattuna lapsityövoimaan, orjuuteen, sodan keskellä oleviin tai sitä pakeneviin. Maailmassa on jatkuvasti käynnissä lukuisia kriisejä, sotia ja vainoamista, joista emme ole edes tietoisia ja joiden keskellä nukkuminen on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Ulkoisista syistä johtuva pitkäkestoinen unettomuus voi vaivata vuosia vielä alkuperäisen traumatisoineen tapahtuman poistuttua.
Nostan laajasta aineistosta esille kaksi unta käsitteleville tietokirjoille harvinaista aihetta, mutta todellista elävää elämää kuvaavia: kidutuksen ja asunnottomuuden. Kiduttaminen pakotetulla valvomisella on aihe, josta olen pitkään halunnut kirjoittaa, mutta kokenut aiheen varsin rankaksi. Onneksi Rantala rohkeni tarttua haasteeseen. Valvottaminen on laajalti tunnustettu kidutuskeinojen joukkoon, mutta se tunnistetaan valitettavan huonosti mahdollisesti siitä syystä, että huonosti nukkuminen on epäilemättä jo sinänsä uskottava seuraus vankileiriolosuhteissa tai vastaavissa eläville.
Itselleni uutta tietoa oli valkoisen kohinan käyttäminen kidutusvälineenä tavoitteena kaiken nukkumisen estäminen. Äänentaso nostetaan kipurajan yli, ja miksipä ei kohinankin, sillä vastaava ääneen perustuva, pidätettyihin kohdistunut kidutuskeino, jota tapahtui Irakin sodassa 2000-luvun alkupuolella, oli monotonisten lastenlaulujen ja metallimusiikin soittaminen hyvin korkealla äänenvoimakkuudella. Pidätyskeskusten vartijat ja kuulustelijat käyttivät tällöin tietenkin kuulonsuojaimia.
Tarkoituksellista valvottamista ovat hyödyntäneet myös poliittiset ja uskonnolliset kultit tarkoituksena manipuloida jäseniään tekoihin, joihin he eivät todennäköisesti muuten ryhtyisi, tiedettyjä ovat terrori-iskut ja joukkoitsemurhat. Rantala käsittelee pakotettua valvomista laajasti suhteessa useimpiin kirjan lukuihin.
∗∗∗
Asunnottomuuteen liittyviä syitä, seurauksia ja elinolosuhteita yleisemminkin ei useinkaan tule nähneeksi tai ajatelleeksi, ei ainakaan todentuntuisesti. Tiedämme silti jo omasta kokemuksestamme, että väsyneenä on vaikea tehdä järkeviä päätöksiä ja vielä pitää niistä kiinni, mutta miten sitten esimerkiksi huumeriippuvuuden tai muiden vakavien sairauksien hoito onnistuu, mikäli asuntoa ei ole ja yö toisensa jälkeen on jaksettava pysyä liikkeellä?
Kadulla asumisessa selviäminen voi vaatia laittomia piristeitä, sillä esimerkiksi väkivallan pelossa ei voi jäädä nukkumaan ihan mihin tahansa kadunkulmaan. Millaista on nukkuminen paperinkeräyslaatikossa, jonka joku ohikulkija voi sytyttää tahallaan tuleen tai porraskäytävässä, jossa on kyettävää tarpeen mukaan piiloutumaan virallisilta asukkailta. Pakotettua valvomista tämäkin. Pääsy yöksi yleiseen käymälään on toisaalta lukemani perusteella onnenpotku.
∗∗∗
Rantala pohtii kriittisesti unettomuuden luonnehtimista taisteluna, jollaiseksi se usein mielletään. Olisiko unettomalle itselleen silti inhimillisempää unohtaa ajatus taistelusta ja hyväksyä, ettei elämäänsä voi täysin hallita? Syöpääkään ei voiteta vain taistelemalla sitä vastaan, vaikka itsestä huolehtimisella ja hoito-ohjeiden noudattamisella onkin tärkeä osuus. Sama taistelemisen hyödyn illuusio pätee tietenkin niin mahatautiin, koronavirustartuntaan kuin masennukseenkin havainnollistaakseni Rantalan ehdotusta.
Mietin, tuleeko taistelemisen hyödyn harhakuvitelmassa esille erottelu mieleen ja kehoon, jonka tiede on hylännyt aikoja sitten. Kun uneton valittaa hirveästä väsymyksestä, eihän unettomuus voi johtua muusta kuin tahdonlujuudesta – eli siis päästä vai kuinka? Taustalla lienee ajatus, että kun ihminen on väsynyt, hän tietenkin nukkuu, itsestään selvää eikös… Ei siis ihme, jos unettomuudesta kärsivä voi pitää sitä omana syynään ja puutteenaan.
Taistelemisen hyödyttömyydestä ollaan hereillä myös unettomuuden hoito-ohjeissa ja suositellaan siitä luopumista: nimittäin yliyrittäminen on varmin keino unen karkottamiseksi, ja jo varhain päivällä seuraavan yön pelkääminen lataa vahvoja suorituspaineita.
Valvojille omistetun teoksen lohdullisin luku on Uniminä ja valveminä (alk. s. 203), jossa käsitellään hyväksyvää asennetta unettomuuteen. Voisiko unen ja valveen sekä nukkumisen ja unettomuuden välimaastossa olla tiloja, joiden sisällä on mahdollista suhtautua unettomuuteen ei ahdistavana ja kauheana, vaan myönteisenä kokemuksena? Uskon, ettei ajattelutavan muutos tällä tavoin ole helppoa. Silti yksin tämän luvun perusteella teos on suositeltavaa luettavaa ei ainoastaan valvojille, vaan myös heidän läheisilleen ja meille unettomuutta hoitaville.
∗∗∗
Muutamia kriittisiä havaintoja sisällöstä ja yksi toteutumaton toivekin. Univaikeuksiin voidaan lääkärin vastaanotolla tosiaan määrätä masennuslääkettä, mutta niistä yleisimmin käytetty mirtazapin toimii annoksen koosta riippuen eri funktioissa: unilääkkeenä käytetty pieni annos 3,75 mg ei auta masennuksen hoidossa, johon suositeltu vähimmäisannos on 15 mg. Lääkkeettömyyteen kannustaminen sinänsä on toki suositeltavaa.
Yleisemmin Rantala kritisoi unettomuuden hoito-ohjeita, joissa tyypillisesti unohdetaan ihmisten arkielämä. Tämä on tavallaan totta, mutta näen asian niin, että ilman hoito-ohjeiden tarjoamista yleisimmässä mahdollisessa muodossa sopivimman setin muodostaminen unettomalle itselleen ja hänen läheisilleen olisi vieläkin hankalampaa.
Omaa blogitekstiäni käsiteltäessä Kajava on epähuomiossa korvautunut kertaalleen Kajasteella, ja virhe on siirtynyt myös äänikirjaan.
Olisin halunnut nähdä Valvojissa maininnan yhdestä tunnetuimmista valvojista, Marilyn Monroesta, jonka univaikeudet johtivat vähitellen voimakkaiden barbituraattien käyttöön, mikä näkyi hänen kyvyssään työskennellä ammatissaan. Tuntikausien myöhästelyt kuvauspaikoilta ja vuorosanojen muistamattomuus tuottivat pahoja ongelmia.
∗∗∗
Valvojat – tutkimusmatka unettomuuden historiaan on monipuolinen tietokirja lähtien antiikin ajan mytologioista ja päätyen arkisiin ja jopa traumatisoiviin elämäntilanteisiin. Kirjan myönteisenä sanomana on ehdotus nähdä unettomuus ei taisteluna näkymätöntä vihollista vastaan, vaan pyrkimykseen nähdä siinä jotain inhimillisesti myönteistä ja hyväksyä se elämänsä ajoittaiseksi osaksi.
Valvomiselle kasvot antaa Rantala itse, joka on myös tutkija ja tietokirjailija. Hänen omakohtaiset kokemuksensa toimivat luontevasti muun sisällön yhteydessä. Tässä mielessä vertaistukea antava kirja ei kuitenkaan ole self help -opas. Lisäksi kukin luku sisältää laajan kirjallisuusluettelon.
Rantala tulee näin rikastuttaneeksi suomalaista unikirjastoa tuomalla sinne kulttuurisen näkökulman myös usein unohdettujen valvojien ja mahdottomien olosuhteiden muodossa. Hän haluaa sanoa, ettei unettomuus ole vain lääketiedettä, vaan huomattavasti laajempi ilmiö elävää elämää hyvine, huonoine ja välimaaston puolineen.
Lopuksi Pälvi Rantalan viesti sinulle, joka valvot: muista, et ole yksin!
Pälvi Rantala: Valvojat – tutkimusmatka unettomuuden historiaan. Avain, 2022.
Kiitos perusteellisesta arviosta! Ja isot pahoittelut virheestä nimessä- vaikka kuinka monta kertaa kirja on oikoluettu, silti näköjään virheitä jää (vaikka ei tietysti saisi jäädä).
Marilyn ei tässä kirjassa tosiaan ole mukana, mutta hän vilahtaa seuraavassa unettomuutta käsittelevässä, esseetyyppisessä kirjassa, joka toivon mukaan myös ilmestyy pian.
Jatketaan keskustelua unesta ja unettomuudesta!
Kiitos itsellesi inspiroivasta tekstistä, toivottavasti kirja löytää runsaasti lukijoita! Viitsisitkö viestiä esseiden julkaisijan, niin osaan seurata?
Toivotaan 🙂 Ja ilman muuta, laitan tietoa sitten kun kirja ilmestyy (vielä ei ole kustannussopimusta, mutta toiveikkaasti sanon silti “kun” enkä “jos”).