Voisiko lyhytkestoinen unettomuus olla täysin normaali reaktio todelliseen tai koettuun, mutta kuvitteelliseen uhkaan? Entä mikä tekee unettomuudesta pitkäkestoisen? Unettomuudessa saattaa olla kyse selviytymismekanismista pelkotilaa vastaan, ja selviytymismekanismi on säilynyt koko evoluution ajan. Biopsykososiaalisen mallin mukaan monet biologiset, psykologiset ja sosiaaliset tekijät vaikuttavat henkilön sairauteen ja hänen kokemukseensa tilanteesta.
“Elämme unettomuuden kanssa, koska jossain vaiheessa evoluutiohistoriassamme unettomuus antoi meille mahdollisuuden elää.” (Dean Handley)
Unettomuuden fysiologisten syiden selvittämisessä poikkitieteelliset lähestymistavat avaavat hedelmällisiä näkökulmia tutkia unihäiriöiden alkuperää ihmisen kehityshistoriassa. Luonnonhistorian, perinteisten populaatioiden parissa tehtyjen antropologisten tutkimusten, ja muun muassa geeni-fenotyypin ilmaisun tarkastelu on nyt käsiteltävän tutkimuksen taustalla vaikuttavia tekijöitä.
Perogamvros ym. uskovat unettomuudella olevan ihmisen kehityshistoriaan kuuluva funktio. Unettomuus kuvastaa selviytymismekanismia, joka ihmisen suvun yksilöille on kenties satojentuhansien vuosien aikana kehittynyt todellisia vaaratilanteita varten — ja on yhä säilynyt –, mutta joka voi muuttuneessa nykymaailmassa muodostua haitaksi. Ajatuksena on, että eräät aikanaan tarpeelliset selviytymiskeinot voivat tässä ajassa olla tarpeettomia tai ylimitoitettuja, jopa vaarallisia. Tätä ilmiötä kutsutaan evolutiiviseksi epäsuhdaksi. Unettomuudessa olisi tämän käsityksen mukaan kyse vaikeudesta todellisen, epätodellisen tai puuttuvan uhkan tukahduttamisessa. Unettomuuden ja ahdistuksen välillä on näin ollen kytkös.
Hengissä säilymisen näkökulmasta pelko on keskeinen emotionaalinen komponentti, sillä se tuottaa selviytymisessä tarvittavaa käyttäytymistä: fysiologiset (esimerkiksi nälkä, kipu) ja kognitiiviset tai emotionaaliset (esimerkiksi stressi ja pelko ulkoisten uhkien takia) syötteet johtavat hermoston yliaktivoitumiseen, minkä ansiosta organismista tulee toimintakykyisempi.
∗∗∗
Lyhytkestoinen unettomuus lienee tuttu ilmiö käytännössä lähes jokaiselle maapallolla elävälle ihmiselle. Tästä syystä sitä voidaan pitää ihmisen täysin luonteenomaisena piirteenä, joka saattaa aktivoitua ylikuormituksen seurauksena. Ei siis mitään epätavallista siinä.
Hermoston yliaktivoituminen on liitetty tavallisesti pitkäkestoiseen unettomuuteen, mutta psyko- ja neurofysiologiset tutkimukset vaikuttaisivat tukevan yliaktivoitumisen merkitystä myös lyhytkestoisessa unettomuudessa. Lyhytkestoista unettomuutta potevat ovat ylivireitä kuormittavissa tilanteissa, kehollinen valmius toimia on kohonnut, ja taistele tai pakene -reaktio on käynnistynyt.
Historiallisesti ajatellen lyhytkestoinen unettomuus ei nykypäivänä edistä sopeutumista, mikäli reaktio kuormittaviin tilanteisiin on liian voimakas.
∗∗∗
Tutkimuksen perusteella lyhytkestoinen unettomuus olisi siis fysiologinen vaste akuutille stressille tai koetulle uhkalle. Se heijastaa organismin kykyä ohittaa ja viivyttää totuttua vuorokausirytmiä ja homeostaattista painetta vaaratilanteen koittaessa.
Sen sijaan pitkäkestoisesta unettomuudesta näyttää Perogamvrosin ym. käsityksessä tulleen sopeutumista haittaava ja sairaalloinen prosessi, jossa hermoston yliaktivoituminen muodostuu ilman todellisia vaarasignaaleja.
Mietin, mitä Perogamvros ym. tarkoittavat todellisilla vaarasignaaleilla, sillä heidän mielestään nykyisessä maailmantilanteessa eläminen on vähemmän turvatonta kuin yli kymmeniä tuhansia vuosia aikaisemmin.
Vastaväitteestä käy nimittäin se, että vauraissa länsimaissa petoeläimiä, vihollisheimoja ja ravinnon puutetta vastaavat turvattomat tai turvattomiksi koetut asuinalueet, väkivallan kohteeksi joutumisen pelko, naissukupuoli, poikkeava ihonväri, yöpyminen vieraassa paikassa (first-night effect), vauvan tarpeista huolehtiminen ja huoli ympäri vuorokauden, tenttipäivä koulussa tai esitelmä töissä, alhaisempi koulutustaso, puutteellinen sairasvakuutus, huono toimeentulo — ja yhä edelleen epävarmuus ravinnon riittävyydestä itselle ja läheisille. Vain eräitä mainitakseni. Eivätkö nämä olekin todellisia, ahdistuneisuutta tuottavia uhkatekijöitä? Ja kirsikaksi kakun päälle sitten eräs pakolaisleiri – ei toki länsimaissa vaan Bangladeshissa –, jossa lehtitiedon mukaan elää miljoona henkilöä.
Toisaalta Perogamvrosin ym. puolustukseksi voi ajatella, että näitä todellisia uhkatekijöitä herättävät illan hiljaisuudessa henkiin ajatus nukkumaan menemisestä, pimeästä ja hiljaisesta tilasta, vuode itsessään ja siinä levoton pyöriminen, kaikki selviytymiseen liittyvät ahdistavat ajatukset. Aamuyöllä madellen kulkevan kellon ajatteleminen, unettoman eksistentiaalinen yksinäisyys, ja niin edelleen.
Tutkimuksessa suositellaan pitkäkestoisen unettomuuden, jonka syynä olisi selviytymismekanismin virheellinen toiminta, hoidoksi kognitiivista käyttäytymisterapiaa. Terapian optimituloksena olisi, että liian voimakkaasta uhkatekijöihin reagoimisesta opittaisiin pois. Lääkehoitona ehdotetaan ensisijaisesti melatoniinia sekä eräitä unettomuuden hoidon näkökulmasta kokeellisia lääkevalmisteita, kuten valproaattia.
Mainitsen vielä, että tutkimusryhmän teoria on toistaiseksi testaamaton.
∗∗∗
Kauan sitten aivomme kehittyivät aavistamaan, millaisia todellisia uhkatekijöitä uusi päivä tai vieras ympäristö voi tuoda tullessaan. Tämä edisti hengissä säilymistä, mutta nykypäivänä liian voimakas, todellisten tai kuvitteellisten uhkatekijöiden ennakoiminen voi synnyttää unettomuuden kierteen. Samalla pitää paikkansa, että monet todellisiksi koetut uhkat voivat muodostua jatkuviksi, kenties pysyviksi, ja synnyttää pitkäkestoista unettomuutta. Tätä kai pitäisi sitten kutsua jälkiteollisessa, kapitalistisessa ja globaalissa maailmassa elämiseen liittyväksi ahdistukseksi.
LÄHDE
Lampros Perogamvros , Anna Castelnovo, David Samson, Thien Thanh Dang-Vu: “Failure of fear extinction in insomnia: An evolutionary perspective”. Sleep Medicine Reviews 51 (2020) 101277.