Miksi näkemämme unet ovat usein sirpaleisia ja sekavia, mutta toisinaan selkeitä ja helpommin liitettävissä oman elämämme asioihin ja tapahtumiin? Mahdollisesti kyse on unikerroksista, ei vain yhdestä unesta, tai ehkä kyse ei ole unista lainkaan. Yritämme silti muodostaa unestamme tarinan muille kerrottavaksi, mutta mistä tämä tapa on lähtöisin?
Käsittelen lyhyesti kokemusten epätarkkuutta, aivokuvantamista, narratiivin käsitettä ja unia kohinakerroksina. Kyse on alustavista, osittain toisistaan riippumattomista ajatuksista.
∗∗∗
Kun vaihdamme kokemuksen ulkoisesta objektista, esimerkiksi näkökentässämme olevasta tuolista, joka on myös muiden havaittavissa, uneen, vain itsemme havaittavissa olevaan kohteeseen, kokemus on täysin subjektiivinen, eikä kuvaus objektista ole muiden varmistettavissa.
Mutta kuinka tarkka kokemuksemme unista on? Tarkoitan sitä, koemmeko unemme sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat – olettaen, että näin voi mielekkäästi sanoa -, vai voiko unennäköön liittyä (vähintäänkin) periaatteellinen epävarmuus? Tekeekö se, että uni ilmenee mielessämme, kokemuksestamme erehtymättömän? Lisäongelman tuo unien mieleen palauttaminen, johon tunnetusti liittyy ongelmia.
∗∗∗
Viimeaikaisissa tutkimuksissa unessa olevan henkilön aivoja on tutkittu toiminnallisella magneettikuvauksella (fMRI), ja herättyään henkilö on kertonut, mitä unta näki. Seuraavassa vaiheessa tuloksia on verrattu muiden koehenkilöiden unikertomuksiin. Tutkijoiden johtopäätös on, että aivokuvantamisen avulla on mahdollista tällä hetkellä saada selville alkeellisia seikkoja unen sisällöstä. Tässä vain lyhyt kuvaus kyseessä olevasta tutkimuksesta.
Johtopäätökseen liittyy mielestäni useita epävarmuustekijöitä. Yhtenä esimerkkinä johtopäätös on uskottava vain siinä tapauksessa, että henkilö osaa herättyään kertoa todenmukaisesti, millaisen unen on nähnyt. Esille nousee jälleen kysymys, voiko unikokemuksiin ja -kertomuksiin luottaa.
∗∗∗
Mennään hetkeksi narratiivin käsitteen parin. Wikipedian mukaan narratiivi tarkoittaa kertomusta tai kertovaa esitystä, jolla on alku, keskikohta ja loppu. Hyvä narratiivi on myös juonellisesti eheä. Keskeistä narratiiville on, että tapahtumat järjestyvät ajallisesti peräkkäin.1 Esimerkki 1:
Henkilö A käynnistää auton ja lähtee sillä kotoaan ajaakseen ostoksille. Hän astuu liikkeeseen, ostaa tavarat, astuu ulos ja menee autoonsa. Palattuaan kotiin hän sammuttaa auton ja kantaa hankkimansa tuotteet sisälle.
Narratiivin tapahtumien järjestyksen ei tarvitse olla kronologinen. Esimerkki 2:
Kertomus alkaa esimerkissä 1 kuvatuilla tapahtumilla, ja vasta sen jälkeen seuraa henkilöiden A ja B välinen keskustelu, joka edeltää ostosmatkaa ja jossa mietitään, mitä ostoksia on haettava.
Toisin sanoen narratiivissa on ehjä, looginen rakenne, vaikka osa siitä esiintyisikin takaumana. Tämä on tuttua muun muassa elokuvista ja kirjoista.
Miksi kaikki unikertomukset eivät noudata edellä mainittua rakennetta? Miksi ne ovat sekavia ja rikkonaisia, vieläpä logiikan ja fysiikan lakeja rikkovia? Eikö se, mitä unesta kertovalla tarinalla yritetään sanoa, olekaan paikkansapitävä kokemus itse unesta? Vai onko kyse vielä jostain muusta?
∗∗∗
Seuraavassa eräs unikuvaus havainnollistamaan unen ja/tai unikertomuksen sekavuutta ja rikkonaisuutta (esitän hakasulkujen avulla, että kyseistä kohtaa on lyhetty tai muutettu, mutta ilman, että sisältö olisi olennaisesti muuttunut):
”Uni viime yönä: Tulin toimistoon lunastamaan – uskoakseni – maksun laskusta. [E]dessä istui virkailija hänen vasemmalla puolellaan seisoin minä. [–] Annoin laskun hänelle & hän kysyi, keneltä se oli. Olisin halunnut sanoa, että se lukee siellä valmiiksi & että hänen täytyi katsoa itse (sillä hän piteli laskua niin ettei kyennyt näkemään sen otsikkoa) mutta en uskaltanut sanoa näin vaan annoin nimen: Laval, tai … de Laval. Sitten virkailija tutki laskua sähkölaitteella (ajattelin, että hän otti siitä kuvan röntgensäteellä). Se oli eräänlaisessa laatikossa, joka oli kääritty mustaan kankaaseen. Näkymä oli vaihtunut & huone oli nyt kuin pieni laboratorio. Suurella pöydällä oli laatikko, josta lähti johtoja. Istuin tuolissa melkein kuin rikollinen sähkötuolissa. Johdot menivät minua kohti & sitten seinää päin. Näytin olevan kiertyneenä niihin & köysiin. En voinut ymmärtää, miksi minun täytyi istua tässä tällä tavoin. Ja sanoin virkailijalle: ’the circuit doesn’t pass through my body’. Hän: ’of course not.’ Minä (närkästyneesti): ’But you have fettered me.’ Hän sanoi silloin, että vain pikkusormeni oli itse asiassa sidottu & ’we do this to everybody’. Ja nyt näin, ettei minua ollut lainkaan sidottu, sillä vaikka köydet & johdot roikkuivat ympärilläni silmukkoina, ne eivät olleet kiinni missään muualla & vain pikkusormeni oli sidottu narulla hakaseen (pöydällä?). Nousin ylös kokeillakseni vapauttani & sanoin hieman nolona virkailijalle ’I’m sorry’ en ollut huomannut, että olin (täysin) vapaa. Sitten heräsin.2
Muutama huomio unen epätavallisesta logiikasta:
- postitoimisto muuttuu laboratorioksi
- laskua luetaan sähkölaitteella aikana, jolloin sähköisiä lukulaitteita (vrt. viivakoodinlukija) ei vielä ollut olemassa
- sähkölaite muuttuu röntgeniksi ja laskusta otetaan röntgenkuva
- röntgenlaite on kooltaan epätavallisen pieni ja mahtuu laatikkoon
- laatikko muuttuu laitteeksi, josta lähtee johtoja
- tuoli muistuttaa sähkötuolia ja unennäkijä kokee itsensä rikolliseksi
- unennäkijä istuu tuolissa köytettynä tai kahlittuna, mutta myöhemmin köydet katoavat ja vain pikkusormi on kiinnitetty
- vuoropuhelu käydään kahdella eri kielellä ilman ymmärrettävää syytä
∗∗∗
Miksi siis unet ja/tai unikertomukset ovat usein sirpaleisia ja sisällöllisesti sekavia? Tiedän ainakin kolme ehdotusta selitykseksi. Ensimmäisen, usean neurotieteilijän esittämän näkemyksen mukaan unet ovat aivojen kohinaa, eivät mitään sellaista, jossa pitäisi olettaa olevan jonkinlaista järkeä. Narratiivia on turha odottaa: sitä ei ole, eikä tule.
Pidän toista ehdotusta selitykseksi omanani, sillä en tietääkseni ole lukenut sitä muualta. Mikäli oletetaan tai uskotaan, että ihmiset näkevät unia (kts. tästä alempana), miksi niitä pitäisi nähdä vain yhtä kerrallaan? Jospa samanaikaisesti uneksitaan vaikkapa viittä unta, rinnakkain, lomittain ja peräkkäin, ja vieläpä niin, ettei yhdenkään osan tarvitse olla jatkoa toiselle. Tämä selittäisi sekasotkun, jota uninarratiivimme usein ovat. Yksi REM-unijakso voisi siis olla sisällöltään tämänkaltainen:
Samanaikaisesti tästä unijaksosta koostettu unikertomus yrittää noudattaa narratiivista rakennetta:
![Kaaviossa on yksi katkeamaton unijana, joka kuvastaa kertomusta, jonka yritämme luoda samanaikaisista, mutta erillisistä unijanoista.]](http://www.uniresepti.fi/wp-content/uploads/2018/06/kaavio_2.jpg){kind=small}
Unikertomus alkaa jostakin, sillä on keskikohta ja loppu, mutta se ei ole eheä eikä kronologinen aiemmin kuvatussa merkityksessä.
Tämä ehdotus selittäisi unien sekavuuden, mutta ei sitä, miksi näin on. Mahdollisesti unet sittenkin ovat aivojen kohinaa, kuten neurotieteilijät uskovat, mutta kohinakerroksia on useita päällekkäin.
∗∗∗
Kenties emme siis näe vain yhtä unta, jossa henkilöt, asiat, ajat ja paikat vaan sattumoisin muuttuvat toisiksi tai katoavat täysin, tai kenties emme näe lainkaan unta, vaan kyse on aivojen kohinasta, hajanaisia välähdyksiä siellä täällä, joita aivomme tuloksetta pyrkivät tulkitsemaan mielekkääseen ja ymmärrettävään muotoon.
Se, että kaikki unet eivät ole vain sirpaleisia eivätkä kaikki unet ole vain eheitä, kertoo mielestäni siitä, miten sattumanvaraista uneksiminen ja unitarinat ovat.
Tai kukaties – tämä on kolmas selitysehdotus – emme näe unia lainkaan, mutta kerromme silti herättyämme tarinan, jonka uskomme yön aikana uneksineemme. Tarina muodostuisi sitä mukaa, kun sitä kerrotaan. Tällainen näkemys pitää unia fabulointina, sepittämisenä. Syy tähän voisi olla kulttuurinen ja evolutiivinen: esimerkiksi on käynyt niin, että kymmeniä tuhansia vuosia sitten ihmisheimon päämies tai vastaava on statustaan vahvistaakseen alkanut aamulla tarinoida mystisistä ja fragmentaarisista tapahtumista ja on nimennyt tapahtuman unen näkemiseksi.
∗∗∗
Yllä olevat näkemykset voivat herättää erimielisyyttä unia näkevien parissa, ja alhaalla onkin kommenttikenttä näitä ajatuksia varten.
LÄHTEET JA VIITTEET
1. https://fi.wikipedia.org/wiki/Narratiivi
2. Ludvig Wittgenstein: Ajatusliikkeitä. (toim. Ilse Somavilla, suom. Tommi Uschanov), Niin & Näin 2011, s. 65-67.