Kirjoitin edellä objektiivisen, meistä riippumattoman todellisuuden subjektiivisesta luonteesta tietoisuudellemme. Ennen kuin käsittelen painajaisia, kirjoitussarjan pääaihetta, on tuotava esille, millaisia vaikeuksia niiden tutkimiseen liittyy. Tämän takia on kirjoitettava siitä, miltä oleminen tuntuu, ja vaatimuksista, joita tietoisena oleminen edellyttää.
Aistimusten, ajatusten ja tunteiden tavoin myös unet ovat subjektiivisia kokemuksia. Seurauksena on, että – tieteellisestä näkökulmasta katsottuna – luotettavan tiedon saaminen myös niistä kohtaa perustavanlaatuisia esteitä. Painajaisia käsittelevässä työssään Nils Sandman nostaa asiasta esille tämän puolen muistuttaakseen, mitä kriteerejä luotettavalle tutkimusmenetelmälle on asetettava.
∗∗∗
Lyhyesti sanottuna tietoisena oleminen tarkoittaa, että oleminen tuntuu joltakin. Silloin on muun muassa ajatuksia, tunteita, havaintoja, kokemus ajassa ja paikassa olemisesta.1 Käänteisesti, ellei ole tietoinen, oleminen ei tunnu miltään.
Esimerkki havainnollistaa yllä olevaa. Miltä tuntuu olla tietoinen olento, vaikka minä juuri nyt? Tunnen yläselässäni kihelmöintiä, mikä johtuu siitä, että nojaan tuolin selkämykseen ja että olen istunut paikallani liian pitkään. Ajattelen, että minun olisi hyvä nousta ylös, mutta sen sijaan suljen silmäni ja koen rentoutuvani hetkeksi, mutta sitten ulkoa kuulemani äänet alkavat häiritä.
Entä jos en olisikaan tietoinen olento? Voisin jostain kuvitteellisesta syystä silti olla istuma-asennossa ja painella näppäimistöä. Mikäli nukahtaisin yöksi tähän, minun pitäisi kaiken järjen mukaan olla aamulla aivan kankea, mutta se ei tuntuisi miltään. Voisin nousta ylös, jonka seurauksena kaatuisin lattialle, mutta ei se mitään, sillä se ei tuntuisi miltään, en olisi edes hämmästynyt! Oleminen ei tuntuisi miltään, sillä en olisi tietoinen olento. Sandmania lainaten ”olemassaolo ei tuntuisi miltään ilman tietoisuutta”.2
∗∗∗
Miten nukkuminen vaikuttaa tietoisuuteen? Mikäli nukahtaisin tälle tuolille, perinteisesti on ajateltu, etten olisi enää tietoinen. Kuulo- ja tuntoaisti toimivat yhä jossain määrin, mutta muuten en havaitsisi, mitä ympäristössä tapahtuu, minulla ei olisi ajatuksia enkä kokisi olevani missään erityisessä ajassa enkä paikassa. Oleminen ei tuntuisi nukkuessa miltään. Tämä on yksi puoli asiasta.
Toisaalta Sandman hyväksyy sen, että aistimusten, ajatusten ja tunteiden tavoin myös unet ja painajaiset ovat subjektiivisia kokemuksia ja ne tuntuvat joltakin. Unilla on fenomenaalinen luonne ja niiden kokeminen edellyttää siis tietoisuutta. Luonteva jatkokysymys onkin, miten voin olla samanaikaisesti tietoinen olento ja unessa.
Jennifer Windtin määritelmän mukaan unet ovat kokonaisvaltaisia kokemuksia, eivät tosin ulkoisesta todellisuudesta, vaan aistiharhoja. Ne ovat aistiharhoja siinä mielessä, että ne kuvaavat tapahtumia, jotka eivät todella tapahdu tai ole olemassa kuvatulla tavalla. Koska unikokemus tapahtuu määrättynä aikana ja määrätyssä paikassa, myös unet sijoittuvat aikaan ja paikkaan.3 Sandman hyväksyy Windtin määritelmän, mutta esittää sitä kohtaan kritiikkiä.4 Tästä tarkemmin seuraavassa tekstissä.
∗∗∗
Sandman ottaa työnsä filosofiseksi lähtökohdaksi fenomenaalisen käsityksen tietoisuudesta, jonka mukaan tietoisuus muodostuu aistimuksista, ajatuksista ja tunteista, mutta nostaa aiheellisesti sen rinnalle tietoa ja tiedon hankintaa koskevan kritiikin.
Esimerkki: Vaikka olen täysin varma edellä kuvaamieni kokemusteni todellisuudesta ja siitä, että minulla on jatkuvasti lukuisa joukko ajatuksia ja tunteita, en voi olla ehdottoman varma sanan tiukimmassa merkityksessä siitä, että lajitoverillani, toisella ihmisellä on niitä myös.
Ongelman ajatellaan johtuvan siitä perustavanlaatuisesta syystä, että voin erehtymättömästi tietää vain sen, mitä omassa tietoisuudessani kulloinkin on. Kaikki kokemani tapahtuu siis 1. persoonan eli omasta näkökulmastani.
Mikäli lajitoverini sanoisi selkänsä tuntuvan jäykälle istumisensa päätteeksi, en voisi mitenkään tietää, miltä se hänestä tuntuu enkä edes sitä, tuntuuko se samalta kuin minusta. Kyse on subjektiivisen tietoisuuden kääntöpuolesta: en voi ylittää sitä kokemuksellista kuilua, joka välillämme vallitsee. Hän edustaa minulle 3. persoonan näkökulmaa aivan kuten minä hänelle. Olemme molemmat objektiivisen tietämyksen ulottumattomissa siitä, miltä toisistamme todella tuntuu.
Epäily toisen ihmisen mielensisällöistä – vaikka siitä, miltä selän puutuminen hänestä tuntuu – on toki arjessa epätavallista, mutta Sandman haluaa väitöskirjassaan erityisesti muistuttaa siitä, että tieteessä asioita ei voi ottaa itsestäänselvyyksinä. Oma subjektiivinen kokemus ei riitä luotettavan tiedon lähteeksi, vaan tutkimuskohteesta saatava tieto on oltava kenen tahansa asiaan riittävästi perehtyneen henkilön todennettavissa.5
∗∗∗
Se ihmisistä, mutta miltä tuntuisi olla jokin toinen nisäkäs, esimerkiksi lepakko? Miltä suunnistaminen kaikuluotauksen avulla tuntuisi? Luulen, että tähän emme saa vastausta – edes siinä epätodennäköisessä tilanteessa, että lepakot oppisivat kielemme ja kertoisivat, miltä se niistä tuntuu. Ja vaikka opiskelisimme kaiken teoreettisen tiedon kaikuluotauksen avulla suunnistamisesta, kokemuksellinen kuilu pysyy ylittämättömänä siinäkin tapauksessa.
∗∗∗
Kritiikkinä käsitykseen tietoisuuden subjektiivisesta luonteesta haluan mainita solipsismin. Tieteen termipankissa solipsismi määritellään näkemykseksi, jonka mukaan ”ainoastaan tajuava minä on varsinaisesti olemassa ja ulkomaailma on pelkkää minän mielteitä. [–] Solipsismi perustuu siihen havaintoon, että kokemus ei tiukasti ottaen tarjoa ehdottoman varmaa tietoa muusta kuin oman tietoisuuteni tiloista. [–] Sen avulla voidaan myös koetella monia tietoteoreettisia näkemyksiä. Yksi näistä koskee kysymystä muista tietoisuuksista. Miten voimme osoittaa, että toisia tiedostavia minuuksia on varmasti olemassa?”6
Sandman nostaa solipsismin esille käsittääkseni metodologisena lähtökohtana, mutta en ole täysin vakuuttunut, onko samanaikaisesti mahdollista välttää tieto-opilliset ongelmat, joita siihen liittyy. Näkemyksellä, jonka mukaan voin varmuudella tietää vain omista sisäisistä mielentiloistani, on kauaskantoisia seurauksia. Palaan tähän aiheeseen mahdollisesti myöhemmin.
∗∗∗
Kirjoitan seuraavaksi yksityiskohtaisemmin pääaiheestani painajaisista.
PS. Huomasithan, että voit myös kuunnella tämän ja edellisen tekstin podcastina!
VIITTEET JA LÄHTEET
Nils Sandman: Nightmares: Epidemological studies of subjective experiences. Turun yliopiston julkaisuja. Turku 2017.
1. Sandman 2017, s. 22.
2. Emt. s. 23.
3. Emt. s. 27.
4. Emt. s. 28–30.
5. Emt. s. 24.
6. Hakusana solipsismi. Tieteen termipankki.