Unet ja niiden alalaji painajaiset ovat kiinnostaneet ihmisiä epäilemättä pidempään kuin mihin historiallinen lähdeaineisto yltää. Voisiko unia tarkastella samoin kriteerein kuin kaunokirjallisia tuotoksia?
Kirjailija ja esseisti Jorge Luis Borges (1899–1986) tarttui esseekokoelmassaan Seitsemän iltaa uniin. Hän pohtii, ovatko unet olleet aina fabulointia, keksimistä, sepittämistä ja satuilua. Hän pitää mahdollisena, että parantelemme unia ja jatkamme parantelua kertoessamme eteenpäin, mitä olemme yön aikana nähneet.
Borges uskoo, että pyrimme tekemään unistamme yhtenäisen tarinan, kuten kaunokirjallisuudessa ellei kovin kokeellisia teoksia lasketa mukaan. Hän käyttää esimerkkinä kahta yksinkertaista unta. Niistä ensimmäisessä esiintyy mies ja heti sen perään toinen uni, jossa on puu. Herättyään Borges saattaisi siis antaa yksinkertaisille unille monimutkaisuuden, jota niissä ei ole: hän olisi saattanut nähdä unta miehestä, joka muuttuu puuksi, joka jo oli puu. Tällä tavoin uni muuttuu sepitetyksi.
Borges laskeekin unet kaunokirjallisiksi teoksiksi. Kuten kirjallisuus myös unet ovat fiktiivisiä ja epäluotettavia todellisiin tapahtumiin verrattuna. Niinpä molempia voi kuvata fabulointina, sepittämisenä. (Aiempi tekstini fabuloinnista.)
∗∗∗
Samassa merkityksessä kuin näkemämme unet myös muistimme tuotokset ovat kuin kaunokirjalliset teokset, siis fiktiivisiä, epätosia ja epäluotettavia. Olemme muistavinamme tapahtumia, joita ei milloinkaan ole tapahtunut, ja olemme unohtaneet tapahtumia, jotka ovat joskus tapahtuneet. Muistimme valikoi asioita sen mukaan, mitä se pitää tärkeänä ja poistaa vähemmät tärkeät tai epäolennaiset yksityiskohdat tai episodit.
Epäluotettavuudesta kertoo myös muistin tapa parannella muistoja omaksi eduksemme ja unohtaa ne muistot, joissa emme ole olleet parhaimmillamme. Toisaalta ikävät muistot voivat vaivata koko eliniän.
Kuten kirjallisuudessa lauseiden avulla tuodaan esille henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia, muodostamme toisin sanoen muistojemme avulla elämästämme kertomuksen, jota pidämme totena.
∗∗∗
Borges esittää viittauksen runoilija Luis de Góngoran (1561–1627) erääseen sonettiin, jossa vastaavasti esitetään, että unet ja painajaiset ovat fiktiota, kaunokirjallisia luomuksia. Góngora kirjoittaa sonaatissaan unista, ”jotka runoilevat kuvitelmia aseistetun tuulen teatterissaan, ja tapaavat pukea varjot kauniisiin muotoihin”.
Edellä mainittu laina palauttaa mieleeni filosofi Platonin (n. 427 eaa. – n. 347 eaa.) kuuluisan luolavertauksen. Lyhyesti esitettynä on luola, siellä ihmisiä kasvot takaseinään päin, ja luolan suulta heijastuu ulkopuolelta ihmisten, eläinten ja niin edelleen varjokuvia luolan seinälle. Ulkoa kuuluvat äänet heijastuvat luolan takaseinästä niin, että varjojen uskotaan pitävän ääntä. Luolassa olevat ihmiset pitävät näkemäänsä todellisuutena, sillä he eivät koskaan ole nähneet mitään muuta, eivät ole poistuneet luolasta, eivätkä edes katsoneet suuaukolta, millaista ulkopuolella on.
Luolavertauksella Platon kuvaa erästä filosofialleen keskeistä elementtiä – ideaoppia – mutta nyt uniaiheen yhteydessä nostan esille vain sen vertauskuvallisen yhteyden teatteriin, katsomoon, tarinaan ja sen katsojiin. Tosin samalla joudumme mielenfilosofian hetteikköön, jonne en halua mennä: mikä olisi se joku tai jokin, joka katsoo unia? Ja kenen tai minkä unia?
Unikokemuksia voi ajatella esimerkiksi edellä mainitun rakennelman kautta, mutta nykyaikainen unitutkimus toki hahmottaa unet eri tavalla. Olen kirjoittanut tieteellisistä uniteorioista aiemmin näissä teksteissä.
∗∗∗
Borgesin unimaailma kuuluu myös suomalaisessa klassisessa nykymusiikissa. Sebastian Hilli kertoo sivustollaan jousikvartetto Elegio de la Sombran (2015) synnystä, jonka inspiraation lähteenä ovat Borgesin runot. Erityisesti niiden unenkaltainen ja mystinen tunnelma sekä tematiikka innostivat säveltäjää työssään. Borgesilla toistuvat aiheet, kuten varjot, valo, pimeys, unet ja peilit, joista osan edellä jo mainitsin, toimivat yksinäisyyden, kaipauksen, kuoleman ja olemassaolon metaforina. Hillin teoksen kaari alkaa aamun noususta ja päättyy uneen vaipumiseen.*
∗∗∗
Painajaisissa Borgesilla on kaksi omakohtaista, toistuvaa aihetta: labyrintit ja peilit. Peilistä unta nähdessään näkyviin ilmestyy yksi hänen öidensä kauhu, kuten hän sitä kutsuu, ajatus naamiosta. Hän paljastaa unien taustan vievän lapsuuteensa, jolloin hän pelkäsi naamioita. Jos joku piti kasvojensa suojana naamiota, se tarkoitti hänen haluavan piilottaa jotain kauheaa.
Hirveimpiä painajaisia Borgesilla on itsensä näkeminen peilikuvana, kuvana, jossa hän pitää naamiota kasvoillaan. Hän ei uskalla riisua sitä, sillä kasvot saattaisivat osoittautua hirveiksi, ehkä spitaalin tai muun pahan runtelemiksi. Tai jotain vielä pahempaa, jota Borges ei edes osaa kuvitella.
∗∗∗
Borges pohtii painajaisten luonnetta omanlaisenaan kauhuna. Todellisessa elämässä joutuu kohtaamaan ikäviä, surullisia, kauheita ja vastaavia tunteita herättäviä tapahtumia, mutta painajaisunet ovat aivan toista luokkaa kauhussansa. Voisiko painajaista näkevä henkilö olla kirjaimellisesti hetken aikaa helvetissä? Tällä Danten (1265–1321) Jumalaiseen näytelmään viittaavalla ajatuksella Borges päättää esseensä.
LÄHDE
Jorge Luis Borges: Seitsemän iltaa. Suom. Pentti Saaritsa. Aviador Kustannus, 2020.
VIITTEET
* Kiitos huomiosta MH.