Miksi uneksimme ja näemme unia? Erään teorian mukaan unennäössä on kyse valvemaailman simuloinnista.
Simulaatioteorian mukaan unimaailma on ”virtuaalitodellisuus tai simulaattori, joka tuottaa meille samantapaisen kokemuksen ympäröivästä maailmasta ja itsestämme kuin koemme valveilla ollessammekin.”1 Unimaailmasta onkin puhuttu todentuntuisena mallina maailmasta.
∗∗∗
Valveilla ollessamme saamme tietoa itsemme ulkopuolella olevasta maailmasta aistiemme välityksellä ja tämän perusteella aivomme luovat siitä sisäisen mallin. Unimaailma sitä vastoin ei perustu välittömään aistitietoon, minkä ansiosta unet eivät ole aikaan tai paikkaan eivätkä logiikan tai fysiikan lainalaisuuksiin sidottuja. Uneksiessamme voimme esimerkiksi lentää ja siirtyä ajassa eteen- ja taaksepäin emmekä ihmettele, vaikka Maija onkin yhtäkkiä muuttunut Matiksi. Unen luoma malli tuntuu tästä huolimatta täysin luontevalle ja todenmukaiselle.
Unennäön simulaatioteorian ymmärtämiseksi voidaan käyttää apuna vertausta lentosimulaattoriin. Lentosimulaattorissa, joka on lentokoneen ohjaamoa muistuttava laite ja jossa tulevat lentäjät harjoittelevat, on mahdollista turvallisesti harjoitella lentämistä ja myös siihen liittyviä vaaratilanteita. Sen tarkoitus on harjaannuttaa ja tuottaa kokemuksia, joiden omaksumisesta on hyötyä silloin, kun lentäminen tapahtuu oikeissa olosuhteissa taivaalla. Vastaavasti simulaatioteorian mukaan unennäön ajatellaan harjaannuttavan valvemaailman ja sen tapahtumien kohtaamiseen. Esittelen seuraavaksi kaksi varianttia simulaatioteoriasta.
∗∗∗
Uhkasimulaatioteorian mukaan näemme unia, jotta voisimme harjoitella uhkaavien tilanteiden kohtaamista ja niistä selviytymistä.
Antti Revonsuon vuonna 2000 muotoilema uhkasimulaatioteoria pyrkii tarjoamaan vastauksen unia koskevaan perimmäiseen kysymykseen: miksi ihminen uneksii ja näkee unta? Revonsuon mukaan uneksimisesta on ollut hyötyä eloonjäännin ja suvunjatkamisen kannalta ihmislajin kehityksessä. Uneksimisen syntyä, kehittymistä ja ilmiasua siis perustellaan evoluutiopsykologian avulla. Lyhyesti sanottuna vaarallisista tilanteista kuten esimerkiksi villieläinten hyökkäyksestä selviytyminen on ollut todennäköisempää, mikäli kamppailua on ensin voinut harjoitella turvallisesti unessa.
Nykypäivänä villieläinten tuottamat vaaratilanteet tuntuvat ainakin länsimaissa kovin kaukaiselle, mutta uhkasimulaatioteorian ajatuksena on, että simulaatio liittyy aina siihen aikakauteen ja paikkaan, jossa olemme, ja niihin henkilökohtaisiin uhkiin, joita siinä hetkessä on mahdollista kohdata.
Uhkasimulaatiojärjestelmän ajatellaan aktivoituvan yksilöllisen herkkyyden mukaisesti ja riippuvan erilaisten ulkoisten ja sisäisten uhkatekijöiden subjektiivisesta tulkinnasta: ”Jatkuva altistuminen erilaisille uhkakokemuksille, varsinkin jo lapsuudessa, käynnistää uhkasimulaatiojärjestelmän kaikkein tehokkaimmin ja johtaa uhkien toistuvaan simuloimiseen unennäön aikana. Kaikki pitkäkestoiseen muistiin tallentuneet uhkamuistot voivat päätyä unisimulaation kohteeksi, joskin ne unimuistot, joihin on liittynyt voimakkain emotionaalinen lataus, toistuvat unissa herkimmin.”2
Keskeisin uhkasimulaatioteorian ongelma liittyy sen tarjoaman selitysmallin suppeuteen: ovatko kaikki unessa koetut tapahtumat sittenkään vain harjoittelua uhkatilanteita vastaan? Kritiikkiin on vastattu pohtimalla, voisiko ideaa simulaatiosta soveltaa laajemmin.
∗∗∗
Sosiaalisen simulaation teorian mukaan unennäön keskiössä ovat sosiaaliset tilanteet ja niissä toimiminen. Koska kohtaamme toistuvasti unissa toisia ihmisiä ja olemme keskinäisessä vuorovaikutuksessa, selitys tuntuu ensisilmäykseltä uskottavalle. Erään tutkimuksen mukaan unissa esiintyy keskimäärin kahdesta neljään henkilöä tai pikemmin unihahmoa, ja monessa tapauksessa unissa koetaan jopa runsaammin sosiaalisia tilanteita kuin valveilla ollessa.
Unennäön tavoitteena olisi siis simuloida sosiaalisia tilanteita ja harjaantua niissä. Jälleen kerran unitapahtumat – simuloitavat asiat – rakentuvat mielessämme ja niiden subjektiivinen merkitys on suuri unennäkijälle itselleen.
Myös tässä uneksimisen syntyä, kehittymistä ja ilmiasua perustellaan evoluutiopsykologian avulla. Onkin kysyttävä, miksi juuri sosiaaliset suhteet ovat niin tärkeitä, että ihmislajille olisi kehittynyt kyky unennäköön? Selitys piilee kenties siinä, etteivät valveilla kohtaamiemme henkilöiden toiminnan syyt ja niiden merkitys koskaan täysin avaudu meille, vaan ne jäävät epäselväksi. Tästä syystä tilanteita on harjoiteltava unen aikana.
Unessa tapahtuvien sosiaalisten tilanteiden harjoittelusta tekee teorian mukaan merkityksellisen sosiaalisten suhteiden ja tilanteiden runsaus päivittäisessä elämässä. Asemaamme yhteisössä, johon kuulumme, vaikuttavat suhteemme toisiin ihmisiin ja tavat, joilla toimimme vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä heidän kanssaan. Tähän perustuva asemamme voi olla näkymätön ja julkilausumaton. Tämän jälkeen yhteisö, joka toimii hyvin yhdessä, voi muodostaa toimivia suhteita – esimerkiksi yhteistyön ja avunannon muodossa – toisiin hyvin toimiviin yhteisöihin.
∗∗∗
Simulaatioteoriat otaksuvat, etteivät unet ole sattumanvaraista ja merkityksetöntä kohinaa ihmismielessä ja että simuloinnista on merkittävää hyötyä. Kykyä nähdä unta perustellaan lajinkehityksellä. Kaikki unitutkijat eivät kuitenkaan jaa näitä käsityksiä. Uskottavien vaihtoehtoisten teorioiden vähyys jättää meidät kuitenkin vastausta vaille emmekä tiedä varmuudella, miksi ihmislajille on kehittynyt kyky unennäköön.
Toinen simulaatioteorioiden heikkous koskee nähdäkseni muita nisäkkäitä. Nykyisin pidetään käytännössä toteen näytettynä, että kaikki nisäkkäät uneksivat, mutta ei ole tiedossa, millaisen edun unien näkeminen antaisi eloonjäännin ja suvunjatkamisen kannalta niille ja onko kyky uneksimiseen syntynyt nimenomaan tästä tarpeesta.
LÄHDE JA VIITTEET
Antti Revonsuo, Jarno Tuominen ja Katja Valli: Unennäkö: aivojen ”lentosimulaattori”. Teoksessa (toim. Mikko Ylikangas) Mielen salat. Gaudeamus Oy, 2016.
1. S. 152.
2. S. 157–158.