Huomioita uneksimisesta 2: non-dreamers

Onko harvoin tai ei lainkaan unia näkevien kohdalla kyse siitä, ettei unen mieleen palauttaminen onnistu heräämisen jälkeen? Tämä on vallitseva käsitys, mutta esittelen tutkimuksen, jonka mukaan on olemassa pieni määrä ihmisiä, joiden kohdalla ei ole todisteita siitä, että he näkisivät unia. Voiko näytön puutetta silti pitää todisteena sille, ettei he todella uneksi?

 

Aluksi J.F. Pagelin tutkimuksessa ”Non-dreamers”1 käytetty unen määritelmä ja muutamia muita käsitteitä:

  • uni: mikä tahansa nukkumisen aikana esiintynyt tunne, ajatus tai emootio, josta henkilö kertoo herättyään
  • unimuisto, unikokemus: mieleen palautettu uni
  • valkoinen uni (white sleep): kokemus siitä, että on uneksinut, mutta ei muistikuvaa kokemukseen liittyvistä tunteista, ajatuksista tai emootioista
  • rare-dreamer: näkee kertomansa mukaan harvoin unia
  • non-dreamer: ei ole kertomansa mukaan nähnyt milloinkaan unta
  • laaja unipolygrafia (PSG): yön pituinen unilaboratoriossa tehtävä unitutkimus, jolla selvitetään nukkuvan ihmisen unen laatua ja rakennetta sekä mahdollisia unihäiriöitä. Näitä ovat esimerkiksi unenaikaiset hengityshäiriöt, narkolepsia ja hypersomnia, REM-unen käyttäytymishäiriö. Tutkimuksessa rekisteröidään aivojen sähköistä toimintaa (EEG), silmänliikkeitä (EOG), purentalihasten aktiviteettia (EMG), nenän ja suun hengitysilmavirtausta, rintakehän ja pallean hengitysliikkeitä, kuorsausta, veren happikylläisyyttä, sydämen rytmiä ja syketaajuutta sekä jalkojen lihasaktiviteettia ja nukkumisasentoa. Erilaisia rekisteröitäviä kanavia on yleensä 15–24.

∗∗

Useassa kokeessa on havaittu, että henkilöt, jotka näkivät unia vain harvoin, raportoivat uneksineensa 60—70 prosentissa tapauksia, kun heidät herätettiin unitutkimuksen aikana REM-vaiheen loppupuolella. Esimerkiksi korkeintaan yhden unen kuukaudessa tavallisesti muistavista 65 prosenttia ilmoitti uneksineensa kokeen aikana ja kykeni kertomaan myös unensa sisällöstä. Henkilöillä, joilla unien muistaminen oli puolestaan tavallista, unimuiston palauttaminen toteutui 90 prosentissa tapauksia.

Pagel vei tutkimuksensa askeleen pidemmälle. Tarkoituksena oli nimittäin tutkia henkilöitä, jotka eivät kertomansa mukaan ole koskaan nähneet unta, herättää heidät laajan unipolygrafian aikana ja kysyä mahdollisesta unimuistosta.

∗∗

Pagelin tutkimus oli kolmiosainen. Ensimmäisessä osassa osallistujat täyttivät kyselykaavakkeen, jossa kysyttiin unien näkemisen tiheydestä. Vastaajista 6,5 prosenttia kertoi, ettei ollut koskaan nähnyt unta. Toisessa osassa tälle joukolle esitettiin puhelimitse tarkentavia kysymyksiä, joiden perusteella unta näkemättömien määrä supistui 0,38 prosenttiin.

Tutkimuksen kolmanteen osaan valikoitui kyselykaavakkeen ja haastattelun perusteella 28 henkilöä, joista muodostettiin kaksi ryhmää. Ryhmään, jonka jäsenet eivät kertomansa mukaan olleet kertaakaan elämänsä aikana nähneet unta (non-dreamers), kuului 16 henkilöä.

Vertailuryhmään valittiin 12 henkilöä, joista kunkin viimeisimmästä unimuistosta oli kulunut vähintään vuosi (rare-dreamers). Keskimääräinen aika viimeisimmästä unimuistosta oli yli 13 vuotta ja vaihteluväli oli 1–55 vuotta.

Tutkittavat eivät poikenneet toisistaan tilastollisesti merkittävästi unipolygrafian, kliinisen kuvan tai taustamuuttujien suhteen.

Seuraavaksi ryhmät osallistuivat koko yön mittaiseen tutkimukseen unilaboratoriossa. Spontaanin heräämisen tai tutkimushenkilökunnan tekemän herätyksen yhteydessä tutkittavaa pyydettiin välittömästi kertomaan unikokemuksestaan. Kysymys esitettiin sekä REM- että NREM-univaiheiden aikana. Unen määritelmänä oli mikä tahansa nukkumisen aikana esiintynyt tunne, ajatus tai emootio, josta henkilö kertoo herättyään.

Vertailuryhmässä (rare-dreamers) kysymys uneksimisesta esitettiin yön aikana yhteensä 32 kertaa, mutta unesta raportoitiin ainoastaan kolmessa tapauksessa, joista kussakin oli kyseessä eri henkilön uni.

Non-dreamersien ryhmässä kysymys esitettiin yön aikana yhteensä 36 kertaa, mutta unikokemuksesta ei raportoinut yksikään tutkittavista, mitä Pagel piti todisteena sille, etteivät non-dreamersit näe unta ja että on siis olemassa joukko ihmisiä, jotka eivät uneksi.

∗∗

Pagelin tutkimusta (2003) rasittaa sen ikä, lisäksi tutkimuksessa on eräitä asetelmaan liittyviä tekijöitä, jotka saattavat vaikuttaa tulosten yleistettävyyteen.

Non-dreamersejä on tutkittu toisistaan poikkeaviin määritelmiin perustuen. Esimerkiksi kauden pituus, jonka aikana unia ei ole nähty, on voitu määritellä muutamaksi viikoksi, kuukaudeksi tai vuodeksi. Harmikseni tuoreiden tutkimusten, joissa tarkastellaan ei ikinä unia nähneitä, löytäminen ei onnistunut. Olin asiasta yhteydessä Antti Revonsuohon, joka on kansainvälisesti tunnettu uniin perehtynyt tutkija, ja hän arveli, että Pagelin tutkimus saattaa olla edelleen tämän kysymyksenasettelun “viimeinen sana”.

∗∗

Tutkimusasetelman ongelmista tärkein lienee se, että osallistujilla oli epäilty tai jo todettu unenaikaisia hengityshäiriöitä ja osalla oli käytössä sen vaatima CPAP-hoito. Merkille pantavaa onkin se, että muutamalle oli tutkimuksen toisessa osassa aloitetun CPAP-hoidon tai masennuslääkityksen jälkeen ilmaantunut unimuistoja. Tämä herätti epäilyn mahdollisesta yhteydestä kyseisten oireiden ja unien näkemättömyyden välillä, minkä Pagel tuokin esille yhtenä mahdollisena selityksenä sille, miksi kaikki tutkittavat eivät uneksineet.

∗∗

Tutkimuksen loppupäätelmää koskien on ensinnäkin mielenkiintoista, että osallistuneiden joukossa oli peräti 25/28 henkilöä, jotka eivät raportoineet uneksimisesta ja että ainoastaan kolmessa tapauksessa 68 heräämiskerrasta raportoitiin unen näkemisestä. Non-dreamersit ja rare-dreamersit olivat näin ollen erittäin lähellä toisiaan unien lukumäärän suhteen. Pagel piti eroa kuitenkin tilastollisesti merkittävänä.

Toiseksi harvoin uneksivien joukossa keskimääräinen aika viimeisimmästä unimuistosta oli yli 13 vuotta ja pisimmillään peräti 55 vuotta. Voisiko tähän marginaaliin sijoittua myös henkilöitä, joilla ei kertomansa mukaan ole koskaan ollut unikokemusta? Tilannetta voisi kuvata kaksinkertaisena muistamistapahtumana, joista ainakin jälkimmäinen voi epäonnistua: Ensimmäisen kerran unikokemus on kyettävä palauttamaan mieleen heräämisen yhteydessä. Toinen muistamistapahtuma tulee puolestaan siinä, että on kyettävä muistamaan se, että on joskus herättyään muistanut nähneensä unta. Esimerkiksi, jos ajattelen omaa lapsuuttani, pidän hyvinkin mahdollisena, että olen silloin voinut nähdä unta, mutta koska en jostain syystä pitänyt asiaa merkittävänä – kenties se oli jopa niin tavallista, etten sitä ihmetellyt – minulla ei enää aikuisena ole muistikuvaa asiasta.

∗∗

Lisäksi kaksi kolmesta laajan unitutkimuksen aikana uneksineesta henkilöstä kuvasi niin sanottua valkoista unta (white dream), jolla tarkoitetaan kokemusta siitä, että on uneksinut, mutta johon ei liity selkeää muistikuvaa kokemukseen liittyvästä tunteesta, ajatuksesta tai emootiosta. Valkoisen unen käsite oli itselleni ennestään tuntematon, mutta sai miettimään, millaisia eroja ja yhtäläisyyksiä on annetun määritelmän mukaisen unen, valkoisen unen ja puuttuvan unimuiston välillä ja voisivatko ne vääristää tutkimustuloksia.

Valkoisista unista on sanottu, että ne saattavat viitata muistin toiminnan ongelmiin. Pagel pitää tätä käsitystä virheellisenä, sillä tämänkaltaisten muistiongelmien pitäisi ilmetä myös arjessa, esimerkiksi työelämässä, mutta tästä ei tutkimuksen tekovaiheessa ollut näyttöä. Pagelin käsitys uneksimisesta on siis se, että kaikki meistä eivät yksinkertaisesti näe unia ja että kyse ei ole muistin ongelmista. Unia näkemättömien osuus on pieni, mahdollisesti puolen prosentin luokkaa väestöstä.

∗∗

Lopussa Pagel tarkastelee tulostaan tieteenfilosofisten kriteerien valossa ja nostaa esille periaatteellisen mahdottomuuden todistaa se, ettei jotain ole olemassa. Miten esimerkiksi todistettaisiin, ettei vaikkapa lohikäärmeitä ole ollut tai ole olemassa, vain silläkö ettei niistä ole tähän mennessä ollut havaintoja? Toisin sanoen näytön puuttuminen uneksimisesta ei ole todiste uneksimisen puuttumisesta. Niinpä lopullista varmuutta kysymykseen unien näkemisestä ei saatu.

∗∗

Jatkan seuraavaksi edelleen non-dreamersin parissa. Tieteen edistymisen monipolvisuutta kuvaa Herlinin ym. tutkimus (2015), jonka mukaan non-dreamersejä ei ole olemassa, sillä kaikki näkevät unia. Todisteena käytetään REM-unen käyttäytymishäiriön aikaista toimintaa.

 

LÄHTEET
Pagel J.F: ”Non-dreamers”. Sleep Medicine 4 (2003) 235–241. (abstrakti)

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *