Vaikuttava kirja unesta

Unesta ja terveydestä on ilmestynyt kirja, joka paitsi nojaa uusimpiin tutkimustuloksiin, tuo rinnalle kokemuksellisen tiedon unihäiriöiden hyvästä ja tehokkaasta hoidosta. Painotus on lääkkeettömässä hoidossa ja medikalisaation vaarojen huomioimisessa. Teos on suunnattu kaikille aiheesta kiinnostuneille, niin alalla työskenteleville kuin maallikoillekin.

 

Markku Partinen, Anne Huutoniemi:
Uniterveyskirja. Nuku hyvin, voi hyvin
Docendo 2018, 288 sivua.

Yli kolmekymmentä vuotta sitten tietoisuuteeni tuli lehtihaastatteluiden välityksellä mies, joka kertoi unesta kiinnostavia asioita. Myöhemmin nimikin tuli tutuksi, Markku Partinen. Nyt käsillä olevassa kirjassa, jonka Partinen (Helsingin uniklinikan tutkimusjohtaja, professori) on kirjoittanut yhdessä Anne Huutoniemen (Helsingin uniklinikan toiminnanjohtaja) kanssa, kiinnostavien asioiden käsittely jatkuu.

Uniterveyskirjan kansikuva
Partinen ja Huutoniemi, 2018

Ensivaikutelma Uniterveyskirjasta, sen käteen saadessani, oli vaikuttava: kansikuva on erittäin tyylikäs ja aiheeseen hyvin istuva. Kirja on kovakantinen ja taidokkaasti taitettu, tehty selkeäksi luettavaksi. Kaiken kaikkiaan teos on kauttaaltaan huolella tehty ja vaikuttaa fyysisesti kestävälle. Verrattuna Partisen (ja Maarit Huovisen) edelliseen julkaisuun, Unikoulu aikuisille (WSOY 2011), eroa on siis kuin yöllä ja päivällä.

∗∗∗

Entä Uniterveyskirjan sisältö? Partinen ja Huutoniemi kertovat vajaalla kolmellasadalla sivullaan käytännössä kaiken, mitä unesta ja unihäiriöiden hoitamisesta on vähintään tiedettävä, mikäli työskentelee aiheen parissa perusterveydenhuollossa, erikoissairaanhoidossa tai muualla. Tekijöidensä mukaan teos ei kuitenkaan ole kattava unilääketieteen oppikirja, vaikka sillä mielestäni pääsee ainakin oikein hyvin alkuun.

Teos sopii myös kiinnostuneille maallikoille – tämä on myös yksi tekijöiden toivoma kohderyhmä – eikä sen ymmärtämiseksi lääketieteen sanakirjan tarvitse olla käsien ulottuvilla. Alan termistöä toki käytetään, mutta tarvittaessa niiden merkityksen voi katsoa kirjan lopussa olevasta sanastosta. Lopussa on myös lyhyt asiasanahakemisto ja luettelo lähdekirjallisuudesta.

∗∗∗

Uniterveyskirja jakautuu 18 lukuun. Mittavin yksittäinen aihe on unettomuuden lääkkeetön hoito (luku 10, 24 sivua). Krooninen väsymysoireyhtymä saa osakseen 23 sivua osana lukua keskushermostoperäisiä liikaunisuushäiriöitä (luku 13, 38 sivua). Hengityshäiriöt ja levottomat jalat saa kumpikin osakseen 14 sivua. Lisäksi tarkastellaan muun muassa tahdosta riippumattoman hermoston toimintaa unen kannalta, ikääntymisen vaikutusta, uni–valverytmin häiriöitä ja unenaikaisia erityishäiriöitä.

∗∗∗

Ensinnäkin, miksi unettomuuteen tulee suhtautua vakavasti, eikö se ole vain elämää? Tilapäinen unettomuus onkin sitä, mutta kestäessään pidempään se muuttuu sairaudeksi, niin sanotuksi unettomuushäiriöksi. Unettomuushäiriö voi huonontaa elämänlaatua huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi sydämen vajaatoiminta, jonka vakavuutta tuskin vähätellään, tekijät toteavat. (s. 97)

Unettomuutta on siis syytä hoitaa tehokkaasti. Partisen ja Huutoniemen ottama kanta unettomuuden lääkkeettömien hoitokeinojen puolesta on yksiselitteisesti painava. Lääkehoitoa käsitellään lyhyesti ja pääosin sen kielteisten vaikutusten kannalta. Vain melatoniini saa oman lukunsa.

Tekijöiden mukaan pysyvimmät unettomuushäiriön hoitotulokset saavutetaan kognitiivisbehavioraalisilla menetelmillä ja terapialla. (s. 113) Niitä esittelevässä luvussa käsitellään muun muassa unenhuoltoa, uni–valverytmin säännöllisyyden hyötyjä, ravinnon ja nautintoaineiden merkitystä, liikuntaa sekä huolihetkeä ja rentoutusmenetelmiä. Mikäli nukahtaminen on vaikeaa, vuoteessa olon rajoittaminen on toimiva keino.

Pitkittyneessä unettomuudessa syntyy tyypillisesti noidankehä, joka ylläpitää unettomuutta. Siihen kuuluu muun muassa ajatusmalleja, jotka johtavat negatiivisiin tulkintoihin, kaventavat ajattelua ja synnyttävät mustavalkoisia päätelmiä: ”Kuolen, jos en saa pian nukuttua”, ”unettomuuteni johtuu varmasti vain siitä-ja-siitä asiasta … jos vain saisin sen ratkaistua …”, ”minun pitäisi treenata joka ilta niin paljon, että kaadun väsyneenä sänkyyn” muutamina esimerkkeinä. Tällaisia ajatusmalleja on käsiteltävä viime kädessä psykoterapian keinoin.

∗∗∗

Mikäli lääkkeettömän hoidon vahvaa asemaa kirjassa ei ota huomioon, esille nousi kaksi yllätystä. Ensimmäinen on ravitsemusta koskevassa osiossa esitelty Walter Willetiin suunnittelema ravintopyramidi. (s. 141) Willettin ideasta tekee erityisen poikkeuksellisen se, että pyramidin pohjimmaisin osa on liikunta.

Hiilihydraattien laadun ja rasvojen määrässä lienee ainekset konfliktiin konsensusta edustavan ravitsemuslinjan kanssa, mutta tästä tuskin tarvitsee huolehtia, sillä samasta syystä ponnistava kalabaliikki elää isossakin maailmassa.

∗∗∗

Toinen Uniterveyskirjan yllätyksistä toi esille havainnon uniapnean ylidiagnosoinnista ja niin ikään tarpeettomista CPAP-hoidoista.

Partinen ja Huutoniemi kuvaavat, mitä seurasi, kun Amerikan unitutkimusakatemia päätti muuttaa osittaisten hengityskatkojen määritelmää siten, että sellaiseksi lasketaan myös tapahtuma, jossa happikyllästeisyys laskee kolme prosenttia aiemman määritelmän mukaisesta neljästä prosentista. Tämän jälkeen eräässä sveitsiläistutkimuksessa todettiin, että yli 40-vuotiaista miehistä noin 80 prosenttia sairastaa uniapneaa! Yli 40-vuotiaista naisista sitä sentään sairasti vain 61 prosenttia (sic). (s. 158)

Kirjoittajat pitävät tilannetta esimerkkinä medikalisaatiosta, eivätkä noudata yllä mainittua kriteeriä omassa työssään. Näin ollen ei kenties olekaan yllätys, että vastaan on tullut potilaita, joilla on diagnosoitu uniapnea, johon on hoitona CPAP-hoito, mutta tarkempi selvitys on paljastanut, että kyse onkin muun tyyppisestä unihäiriöstä.

∗∗∗

Tekijät pohtivat kuorsauksen evolutiivista roolia. Voisiko kyse olla äänistä, joiden tarkoitus oli karkottaa yössä vaanivia petoja? He pitävät hypoteesia epäuskottavana, ja perustelevat sitä kasvavalla riskillä, jonka kuorsaus aiheuttaa muun muassa verenpainetaudille. (s. 153) Mietin kuitenkin sitä, kummalla on lajin säilymisen kannalta ollut tärkeämpi rooli, sillä että koko yhdessä nukkuva ihmisryhmä ei tule syödyksi vai sillä, että kohonnut verenpaine on riskitekijä – etenkin, jos odotettu keskimääräinen elinaika on vain 20 vuotta. Tietyt ominaisuudet, joista on lajin säilymisessä ollut muinoin hyötyä, voivat myöhemmin osoittautua haitallisiksi.

∗∗∗

Tieteenfilosofisesta näkökulmasta Uniterveyskirjassa on niukasti sisältöä. Mainituksi tulee, että yksi virheellinen havainto voi kumota huolellisenkin teorian, ja että kun laadukkaasti suoritetun tutkimuksen päätelmiä ei kyetty enää toistamaan, niitä ei riittävän näytön puuttuessa voinut hyväksyä. Tutkimusta ohjaavista periaatteista olisi mielellään lukenut enemmän.

Toisaalta koska satunnaistetut ja sokkoutetut tutkimukset saattavat jäädä tekemättä resurssien puutteessa tai mikäli kyse on harvinaisesta sairaudesta, hoitoja tekevä henkilö ei voi jäädä odottamaan, eikä potilaskaan, niinpä johonkin tietoon tai käsitykseen on voitava luottaa.

Kyse onkin tärkeästä teoreettisen ja empiirisen tiedon vastakkainasettelusta. Partinen ja Huutoniemi vertaavat tutkijan teoreettisen tiedon ja kliinistä työtä tekevän kokemustiedon merkitystä hyvän hoidon kannalta. He päätyvät näkemykseen, jonka mukaan kokemustiedolla on ratkaisevampi merkitys. (s. 7–8) Ajatuksena on, että lääketieteessä tosin pohjataan näyttöön perustuvaan tietoon, mutta kokemuksella on tärkeä osuus siinä, miten teorioita sovelletaan käytäntöön. Ja hoidon toimivuudesta potilaskaan tuskin valittaa eli kyseessä ei ole ”Väärin sammutettu!”.

∗∗∗

Kirjan alussa Partinen kuvasi henkilökohtaista reittiään unitutkimukseen, ja tätä seurasi katsaus unilääketieteen historiaan Suomessa. Ensin mainittu osuus on omasanainen ja kiinnostava, sillä siinä sama mies, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten tuli tietoisuuteeni, kuvaa 60–70-luvun vaihteessa alkanutta matkaansa unitutkimuksen pariin ja merkittäviä saavutuksiaan siinä. Jälkimmäinen osa puolestaan tuo esille, miten yllättävän runsasta suomalainen unitutkimus on ollut ja on edelleen.

∗∗∗

Yhteenvetona voin vain toivoa, että Markku Partisen ja Anne Huutoniemen Uniterveyskirja päätyy mahdollisimman moniin käsiin. Tutkijoina ja kliinistä työtä tekevinä toimivien monikymmenvuotinen kokemus unesta, unihäiriöistä ja niiden hoitamisesta yksien kansien väliin mahdutettuna on arvokas työ.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *