Pälvi Rantalan mukaan nukkuminen on osa kulttuurisia ja historiallisia käytäntöjä, joihin olemme tottuneet. Huolimatta siitä, että nukkuminen on ihmiselle luontainen ja välttämätön toiminto, päiväunien nukkumista voi luonnehtia opituksi tai opittavissa olevaksi taidoksi. Päiväunien toteutustavat sekä toistuvat samantapaisina oman kulttuurisen kehyksen sisällä että vaihtelevat esimerkiksi suvun tai perheen käytäntöjen mukaisesti saaden näin yksilöllisiä muotoja. Julkisuudessa unta käsitellään toistuvasti ongelman näkökulmasta – unettomuutena – mikä on johtanut unen medikalisoitumiseen.

∗∗∗

Pälvi Rantala käsittelee päiväunien kulttuurihistoriaa kirjassaan Nokkaunia ja tehotorkkuja. Tutkimusmatka päiväunien kulttuurihistoriaan. Kirjan pääviesti on, että nukkuminen on osa niitä kulttuurisia ja historiallisia käytäntöjä, joihin olemme tottuneet.1 Olemme tottuneet nukkumaan tiettynä vuorokauden aikana — nykyisin länsimaissa nukkumisen ajankohta on useimmiten klo 22—7 ja unipötky on yhtäjaksoinen.

Nukumme tietynlaisissa toisiaan suuresti muistuttavissa materiaalisissa ja fyysisissä ympäristöissä — sänky, vuodevaatteet, erillinen makuuhuone — ja tietynlaisissa sosiaalisissa tilanteissa kuten vaikkapa junassa ja lentokentällä, ruokailun tai saunomisen jälkeen. Varusmiespalveluksessa olevien sanotaan pyrkivän nukkumaan aina, kun se on mahdollista.

Tapa päiväunien nukkumiseen voi periytyä suvuittain ja saada kunkin perheen sisällä oman toteutustapansa. Nukkumisen tapoihin kuuluu siis toisaalta yksilöllisyys. Joku saa parhaat unet kesämökin aurinkoisella terassilla kissa sylissään, joku toinen taas työhuoneen sohvalla. Torkkuminen voi tapahtua paitsi tarkoituksella myös vahingossa, salaa tai piilossa.

∗∗∗

Rantalan tekemässä kyselytutkimuksessa päiväunien nautinnollisuus tuotiin useassa vastauksessa esille. Väsymyksen poistamisen lisäksi päiväunet voivat tarkoittaa lepäämistä sekä omaa aikaa ja tilaa.2 Ottamalla torkut työpäivän jälkeen voi kotona aloittaa ikään kuin uuden päivän.

Päiväuniin voi liittyä muistoja, kokemuksia tai tunnelmia, jotka tekevät niiden nukkumisesta vielä miellyttävämmän kokemuksen.3 Tämä oivallus tapahtui myös itselleni Rantalan teoksen ansiosta. Suurin osa muistoistani oli erittäin myönteisiä, mutta toisaalta joukkoon mahtui muistoja epämukavista torkahtamisista. Nukahtaminen oli saattanut tapahtua tahtomattani epäsopivassa paikassa tai tilanteessa, mikä aiheutti syyllisyydentunteita. Silti jo vuosikymmeniä olen nukkunut 10—75 minuutin päiväunet säännöllisesti.

∗∗∗

Kaikki eivät koe luontaista tarvetta lepäämiseen päivällä tai siihen ei yksinkertaisesti tarjoudu mahdollisuutta. Osa puolestaan yhdistää sen laiskuuteen, velttouteen tai pakoon arjesta.4 Vaikka Rantala havaitsee tutkimuksessaan nukkumisen normittamisen, joka perustuu protestanttiseen länsimaiseen etiikkaan, lopulta päiväunien välttämiselle ei löydy yhtä yksiselitteistä syytä. Syitä vaikuttaa olevan niin asenteissa kuin käytännöissäkin.5

Entäpä jos nukahtaminen päivä- tai tehotorkuille ei vain onnistu? Seuraan ihaillen työkavereideni kiireen täyttämää päivää, jonka kuluessa tehtävästä tai tapaamisesta on kiirehdittävä heti toiseen. Mikäli uni ei tule työpäivän jälkeen, lyhyt lepohetki, jolla kiire karistetaan pois, on varmasti yhtä tärkeä.

∗∗∗

Maineeltaan kenties tutuin nukkumisen kulttuurinen ilmentymä on siestan eli päivälevon viettäminen muun muassa monissa Etelä-Euroopan maissa. Talous- ja työelämän muutokset, globalisoituminen ja asennemuutokset ovat kuitenkin johtaneet virkamiesten lounastauon lyhentämiseen Espanjassa siten, ettei siestan viettäminen enää onnistu.6 Tämä tarkoittaa espanjalaisten virkamiesten kannalta sitä, että työajat noudattelevat muiden EU:n jäsenmaiden virkamiesten työaikoja. Tiettävästi myös ainakin Meksikossa lounastaukoja on lyhennetty.

Nukkumista ja lepoa koskevat asennemuutokset näkyvät Espanjassa kärjistyneimmin siinä, että siestaa on alettu pitää takapajuisena ja se on liitetty heikkoon työmoraaliin, laiskuuteen ja tehottomuuteen. Vaikka monituntinen siesta ja kestoltaan lyhyemmmät päivätorkut eivät tarkoita samaa asiaa, on silti paradoksaalista, että toisissa maissa, joissa globalisaatio ja talous ovat vähintään yhtä arvostettuja kuin Espanjassa, on alettu keskustella siitä, voisiko nukkumisella parantaa työn tuottavuutta.

∗∗∗

Rantala on kiinnittänyt huomiota unen medikalisoitumiseen.7 Tällöin nukkumista ja unta tulkitaan ensisijaisesti lääketieteellisestä näkökulmasta, mikä tekee uniongelmista terveysongelmia, joihin haetaan apua lääkäriltä. Olen taipuvainen ajattelemaan samoin medikalisoitumisesta siinä mielessä, että valtaosa unta tai nukkumista koskevista uutisista ja sosiaalisen median päivityksistä käsittelee nimenomaan unettomuutta ja sen lääketieteellisiä hoitokeinoja.

Toisaalta yksi vasteväite tai ainakin vihjaus unen medikalisoitumista vastaan on löydettävissä suoraan unettomuuden Käypä hoito –suosituksesta, jonka mukaan ensisijaisena unettomuuden hoitokeinona on pidettävä lääkkeettömiä menetelmiä, esimerkiksi unenhuoltoa.

∗∗∗

Rantala arvioi unenhuolto-ohjeiden olevan sisäänrakennettuna nukkumiskasvattajien uskomusjärjestelmään.8 Lauseen voi lukea sarkasmina, mutta toisaalla syntyy vaikutelma, että hän on kiinnittänyt huomiota samaan asiaan, josta itsekin olen kirjoittanut: perinteisessä ja sosiaalisessa mediassa toistuvat kerta toisensa jälkeen samat uniniksejä ja unenhuoltoa käsittelevät listat, joissa on tee- ja älä tee –sarakkeet. Onko listoista hyötyä vai ovatko ne pelkästään helppoa ja muodikasta sisältöä?

Ajattelen, että ohjeet, joissa neuvotaan unenhuoltoon, on ymmärrettävä idealisoituina. Niissä kuvataan tai määritellään se, miten toimitaan niin sanotussa parhaassa mahdollisessa tilanteessa, jossa arjen vaatimukset tai vaikkapa oma fysiologia eivät nouse esteeksi. Tästä myös Rantala huomauttaa itse.9 Esimerkiksi yöunen pidentäminen tunnilla ei ole vain omasta päätöksestä kiinni, mikäli lapset herättävät varhain aamulla, vaikka iltavuoro päättyi vasta klo 22.

Ajattelen unenhuolto-ohjeita ikään kuin tikkaina, siinä mielessä kuin eräs tunnettu filosofi kirjoitti, tikkaina, jotka voi heittää pois kiivettyään niillä ylös. Kun ymmärtää syyn, miksi esimerkiksi ennen nukkumaanmenoa on varattava aikaa psyykkiseen ja fyysiseen rauhoittumiseen, ei unenhuoltolistojen parissa tarvitse pähkäillä enää siltä osin.

Unenhuolto sinänsä ei takaa hyvää unta, mutta sen laiminlyömisestä voi seurata huonosti nukuttuja öitä ja väsymystä.

∗∗∗

Rantala esitti kirjansa alussa keskittyvänsä etenkin muuttuvan työelämän normeihin suhteessa päiväuniin, mutta kuten lukija huomaa, en ole käsitellyt tätä aihetta siestaa lukuun ottamatta. Syynä on se, että mitä pidemmälle tätä kirjaa luki, sitä selvemmin havahtui siihen, miten paljon sisältöä jo päiväunien näennäiseen arkisuuteen kätkeytyy.

Esseessään Toinen jalka maassa Markku Envall vertasi kävelyä hengittämiseen: tapoja on erilaisia, mutta toimintoina molemmat ovat niin luonnollisia, että vaatii suorastaan rohkeutta kirjoittaa niistä. Uskallan sanoa, että myös Rantalan tapauksessa rohkeus palkitaan.

∗∗∗

Medikalisoitumisen sijasta olisi suotavaa, ettei unta ja nukkumista omisi julkisuudessa mikään yksittäinen tieteenala, vaan moniäänisyys saisi enemmän sijaa. Kattava käsitys aiheesta kuin aiheesta on mahdollinen vain tätä kautta. Unitutkimuksen monitieteellisyyden esille tuominen on myös yksi tämän blogin tavoitteista.

Lopuksi siis toimittajille tiedoksi, että Suomessa on usean eri tieteenalan unitutkijoita! Vain osa heistä käsittelee unta ja nukkumista uniongelmien näkökulmasta. Täytyy muistaa, ettei nukkuminen sinänsä suinkaan ole ongelma, vaan luontainen osa elämäämme, joka voi tuoda levon lisäksi myös mielihyvää.

 

LÄHTEET
Pälvi Rantala: Nokkaunia ja tehotorkkuja. Tutkimusmatka päiväunien kulttuurihistoriaan. Lapland University Press, 2016.

VIITTEET
1. Rantala 2016 s. 7.
2. Emt. s. 93.
3. Emt. s. 94.
4. Emt. s. 109.
5. Emt. s. 116.
6. Emt. s. 56—57.
7. Emt. s. 76.
8. Emt. s. 77.
9. Emt. s.173—174.

LISÄLUKEMISTA
Markku Envall: Toinen jalka maassa ja muita esseitä. WSOY, 2012.