Esittelen tutkimuksen, jossa pyrittiin selvittämään, miksi eräät ihmiset eivät kertomansa mukaan milloinkaan näe unia. Testiryhmä koostui henkilöistä, jotka ikään kuin näyttelevät tietämättään unensa sisällön ulkopuoliselle tarkkailijalle. Tässä tutkimuksessa loppupäätelmänä on, että kaikki uneksivat, mutta osa ei muista näkemiään unia. Esitän lopussa muutamia huomioita ongelmakohdista.

∗∗∗

Aluksi uusia määritelmiä:

  • REM-unen käyttäytymishäiriö (RBD): Häiriölle on tyypillistä se, että lihasjänteys on heikentynyt REM-unen aikana vain vähän tai ei ollenkaan, jolloin liikkumiskyky on jäljellä unennäön aikana. Oireilu liittyy yleensä väkivaltaiseen uneen, jossa esimerkiksi eläin tai vieras henkilö käy unennäkijän kimppuun. Motorinen aktiivisuus liittyy unennäkijän pakenemiseen tai puolustautumiseen ja saattaa kohdistua esimerkiksi vainoojaksi koettuun kanssanukkujaan. Lyöminen, potkiminen ja sängystä liikkeelle ryntääminen ovat tavallisia. Oireiden yhteydessä potilas itse voi vammautua tai vahingoittaa muita henkilöitä. Potilas ei yleensä herää itsestään vaan esimerkiksi kanssanukkujan huutoon.1
  • recaller: näkee unia ja muistaa ne herättyään
  • non-recaller: ei kertomansa mukaan näe unia2
  • video-PSG: laaja unipolygrafia, johon sisältyy videotallennus

∗∗∗

Herlinin ym. tarkoituksena oli selvittää, miksi eräät ihmiset eivät kertomansa mukaan milloinkaan näe unia: eivätkö he tuota unia eli uneksi vai eivätkö he muista kokemiaan unia.3 Tätä varten valittiin ryhmä henkilöitä, joilla ei ole unimuistoja, mutta jotka sairastavat REM-unen aikaista käyttäytymishäiriötä, johon määritelmän mukaisesti kuuluu uneksimisen viittaavaa ulkoista ja fyysistä toimintaa.

Tutkimus eteni seuraavasti:

  1. Vuosina 2004—2014 tutkittiin joukko henkilöitä, joilla epäiltiin REM-unen käyttäytymishäiriötä (RBD).
  2. Diagnoosin varmistumisen jälkeen potilaita, joita oli yhteensä 289, haastateltiin unien näkemisestä.
  3. Mikäli unimuistoja ei ollut edeltävän kuuden kuukauden ajalta, henkilö luokiteltiin non-recalleriksi, joka tutkijoiden käsityksen mukaan uneksii, mutta ei kykene palauttamaan mieleen unikokemuksiaan.
  4. Verrokkiryhmään valittiin satunnaisotannalla henkilöitä, jotka näkevät unia, recallerseja, siten että yhtä non-recallersia vastasi kaksi recallersia iän, sukupuolen ja yhteisen RBD-diagnoosin perusteella valittuna.
  5. Unen määritelmänä oli mikä tahansa nukkumisen aikana esiintynyt tunne, ajatus tai emootio, josta henkilö kertoo herättyään, tai niin sanottu valkoinen uni eli kokemus siitä, että on uneksinut, mutta ei muistikuvaa kokemukseen liittyvistä tunteista, ajatuksista tai emootioista.4
  6. Molemmissa ryhmissä kysyttiin unien näkemisestä lapsuudessa, aikuisiällä ja viimeisen kymmenen vuoden aikana. Lisäksi kysyttiin, miltä ajalta viimeisin unimuisto oli ja mikä on unimuistojen nykyinen esiintymistiheys vuodessa, kuukaudessa ja viikossa.
  7. Video-PSG:n aikana tutkittavaa ei saanut herättää. Poikkeuksen muodostivat tilanteet, jolloin tutkittavan arveltiin voivan loukata itsensä tai jos elektrodit olivat irronneet. Vain tällöin tai spontaanin heräämisen yhteydessä heitä pyydettiin kertomaan mahdollisesta unimuistostaan.

∗∗∗

RBD-diagnoosin saaneista 289 henkilöstä kahdeksan kielsi nähneensä tai kokeneensa unta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Näistä 4:llä (1,4 %) ei ole ollut unimuistoja koskaan ja lopuilla neljällä ei ollut niitä edeltävien 10—56 vuoden aikana (tutkittavien keski-ikä oli 72 vuotta). Tätä kahdeksan hengen joukkoa kutsuttiin non-recallerseiksi. Tässä kohdassa voi huomauttaa, että koska puolella ryhmästä oli ollut joskus unia, he eivät vastanneet Pagelin kriteeriä non-dreameristä, josta kirjoitin viimeksi (linkki).

Verrokkiryhmään kuuluvat olivat nähneet unia lapsuudesta alkaen ja tutkimuksen tekohetkellä keskimäärin kerran viikossa.

Testiryhmän ja verrokkiryhmän jäseniä verrattiin toisiinsa kliinisen kuvan, kognitiivisten ominaisuuksien ja unen piirteiden suhteen, mutta eroja ryhmien välillä ei havaittu.

∗∗∗

Tutkittavilla havaittiin yön aikana REM-univaiheessa useita kertoja monimutkaista ja määrätietoista käyttäytymistä, esimerkiksi elehtimistä, puhumista ja kiroilua. Herlinin ym. päätelmien mukaan:

  1. Käyttäytyminen viittasi unen sisällön esittämiseen samanaikaisesti, kun tutkittava itse oli unessa eikä siis ollut tietoinen ympäristöstään.
  2. Käyttäytyminen vastasi unen sisältöä, minkä vuoksi käyttäytymisen voi tulkita ”materialisoituneiksi uniksi”.
  3. Tutkittavien poikkeava käyttäytyminen REM-vaiheen aikana osoitti luotettavasti, että non-recallersit uneksivat, vaikka eivät herättyään muistaisi uniaan.
  4. Unien tuottaminen eli uneksiminen on universaalia, siis yleistä ja tavallista, mutta niiden muistaminen ei ole.

∗∗∗

Tutkimuksen ilmeisin ongelma on mielestäni siinä, ettei sen aikana muodostunut riittävästi (tai lainkaan) tietoa siitä, mitä kukin tutkittava koki subjektiivisesti nukkumisen aikana vai kokiko mitään. Tämä seikka kyseenalaistaa johtopäätösten uskottavuutta.

Tutkimusasetelmaan sisältynyt rajoitus olla herättämättä tutkittavia video-PSG:n aikana sai aikaan sen, ettei non-recallerseiksi luokitelluilta saatu selville ensinnäkään sitä, onko heillä unimuistoja, eikä toiseksi sitä, vastaavatko ne tutkijan tulkintaa, että käyttäytymisen aikana esiintyisi sitä vastaava, samansisältöinen uni. Kolmanneksi rajoitus sai aikaan myös sen, ettei unia tavallisestikaan muistavien kohdalla voitu varmistua siitä, että he näkivät unta tai että tutkijan tulkinta unen sisällöstä piti paikkansa.

Neljäntenä, ja kenties merkittävimpänä kriittisenä huomiona on se, että vaikka muutamia spontaaneja heräämisiä tapahtui REM-vaiheen aikana, tutkittavista yksikään ei muistanut nähneensä unta tai kokeneensa niin sanottua valkoista unta.

Ajatus unen sisällön esittämisestä ja tällä tavalla unen materialisoitumisesta ei mielestäni ole siis perusteltu. Vastaavasti on vaikea väittää tämän tutkimuksen perusteella, että uneksiminen on universaalia, sillä yksikään tutkittava ei kertonut nähneensä unta.

Herlin ym. myöntävät myös itse tutkimuksensa puutteeksi sen, ettei siihen kuulunut tutkittavien suunnitelmallista herättämistä ja tiedon keruuta sen yhteydessä, mutta pitävät silti johtopäätöksiään uskottavina. Valitettavasti näyttö perustuu kuitenkin vain yksinomaan tutkittavien ulkoisen käyttäytymisen tarkkailuun ja video-PSG:n antamaan dataan, joten havainnot, joihin Herlin ym. nojaavat, eivät mielestäni tue heidän tekemiään päätelmiä.

∗∗∗

Lisäksi Herlin ym. halusivat pitää kiinni annetusta unen määritelmästä4, vaikka samalla myönsivät rikkovansa sitä: mikäli unen määritelmään kuuluu se, että uneksija kykenee kertomaan siitä herättyään, ei yksikään testiryhmän eikä myöskään kontrolliryhmän jäsenistä tällä perusteella nähnyt unta. Eikö sitten ole ristiriitaista väittää, että REM-unen käyttäytymishäiriöön liittyvän fyysisen ja ulkoisen toiminnan – monimutkaisen ja määrätietoisen käyttäytymisen kuten elehtimisen, puhumisen ja kiroilun – taustalla on uneksijan kokema samansisältöinen uni?

∗∗∗

Esittelemieni tutkimusten perusteella suurin osa ihmisistä näkee unia ja muistaa uneksineensa. Unia näkemättömien tai niitä muistamattomien määrä on marginaalinen, Pagelin mukaan 0,38 prosenttia ja Herlinin ym. mukaan 1,4 prosenttia, mutta siitä huolimatta kiinnostava ilmiö. Jatkan vielä tästä aiheesta.

 

LÄHTEET
Herlin, Leu-Semenescu, Chaumereuil and Arnul: “Evidence that non-dreamers do dream: a REM sleep behaviour disorder model.” J Sleep Res. (2015) 24, 602—609. (abstrakti)
Hublin, Christer: “Parasomniat: ilmiöitä unen ja valveen rajoilla.” Duodecim 2005;121:1553–60.
Pagel J.F: ”Non-dreamers”. Sleep Medicine 4 (2003) 235–241. (abstrakti)
VIITTEET
1. Hublin 2005.
2. Herlin ym. pitävät lähtökohtana, että kaikki uneksivat, mutta osa ei muista uniaan. Eroaa tässä mielessä Pagelin non-dreamer-käsitteestä.
3. Herlin ym. 2015.
4. Pagel 2003, kts. ed. blogimerkintä “Huomioita uneksimisesta 2”.